Ingmar Bergmanin elokuva Syyssonaatti taipuu hyvin oopperaksi, onhan ooppera tunteiden välittämistä. Syyssonaatissa maailmankuulu pianistiäiti Charlotte (Anne Sofia von Otter) saapuu seitsemän vuoden tauon jälkeen tapaamaan tytärtään Evaa (Erika Sunnegård), joka elää papinrouvana Ruotsissa. Seurauksena on äidin ja tyttären raivokas välien selvittely.
Ajatus Syyssonaatista oopperana on lähtöisin taiteelliselta johtajalta Lilli Paasikiveltä, joka 2012 otti yhteyttä säveltäjä Sebastian Fagerlundiin ja tiedusteli, kiinnostaisiko tätä ryhtyä säveltämään Syyssonaattia. Libretton elokuvan pohjalta on tehnyt Gunilla Hemming. Ohjauksesta vastaa Stéphane Braunschweig.
Kiitos Kansallisoopperan ja Yleisradion yhteistyösopimuksen, Syyssonaatti esitettiin juuri sopivasti samaan aikaan Teemalla, kun ooppera tuli ensi-iltaan. Vaikka oopperan seuraaminen ilman muistikuvia elokuvasta sujuukin mainiosti, tuoreessa muistissa oleva elokuva antaa ulottuvuutta ja syvyyttä myös oopperan katsomiselle. Se taitaa vielä löytyä Yle areenasta.
Elokuvan pääosissa olivat tähtinäyttelijät Ingrid Bergman ja Liv Ullmann, joiden dialogi mestariohjaajan ohjaamana hakee intensiivisyydessä ja todentuntuisuudessaan vertaistaan. Äidin ja tyttären tuskallinen suhde avataan ja paljastetaan kaikessa karuudessaan. Äiti on tehnyt uraa maailmankuuluna ja maailmaa kiertävänä pianistina, jolle perhe on ollut sivuseikka oman taiteellisen kunnianhimon rinnalla. Tytär kokee tulleensa laiminlyödyksi ja jääneensä paitsi kaikkea äidinrakkautta.
Äiti alkaa sääliä itseään ja kertoo omasta rakkaudettomasta lapsuudestaan ja siitä, kuinka olisi toivonut saavansa tyttäreltään tukea ja rakkautta.
Kovin paljon heikommaksi ei jää roolitus Syyssonaatti-oopperassakaan, sillä äitinä laulaa yksi aikamme merkittävimmistä mezzosopraanoista, ruotsalainen Anne Sofie von Otter, jolle Fagerlund on säveltänyt roolin. Tytär Evana on niin ikään merkittävän oopperauran jo tehnyt Erika Sunnegård, joka mediassa on jäänyt von Otterin varjoon. Se tosin on ymmärrettävää, niin tunnettu laulaja von Otter on.
Libretto on uskollinen elokuvalle. Oopperan mahdollisuudet kerrontaan ovat elokuvaan nähden erilaiset, ja tässä on onnistuttu erinomaisesti. Fagerlundin musiikki luo koko ajan kehyksen niille tunnetiloille, jotka kulloinkin vallitsevat. Musiikissa on repivyyttä, sillä sellainen äidin ja tyttären kohtaaminen on. Poljettu ja äitinsä rakkautta vaille jääneeksi kokeva tytär saa viimeinkin kertoa äidilleen, millaiseksi hän oman lapsuutensa koki.
Hän on tähtipianistina jäänyt oman taiteensa ja suosionsa lumomaailmaan,
Äidille lapset eivät merkinneet mitään. Hän on tähtipianistina jäänyt oman taiteensa ja suosionsa lumomaailmaan, josta hän ei enää osaa ulos. Oopperassa tässä roolissa käytetään aivan nerokkaasti kuoroa, joka on pianistiäidin fani- ja tukijoukko, joka kannattelee, paijaa ja lohduttaa. Muuta rakkautta hän ei osaa ottaa vastaan.
Itse asiassa äitinä kanssa riitelevän Evan kohtalo on vielä siedettävä, kun sitä verrataan toiseen tyttäreen Helenaan (Helena Juntunen), joka herkempänä on vakavasti sairastunut sen vuoksi, että ei ole saanut äidiltään kaipaamaansa rakkautta.
Tasapainottavana elementtinä draamassa toimivat miehet. Evan aviomies on rauhallinen pappismies (Tommi Hakala), joka on kadottanut uskonsa, mutta on omaksunut roolin sivistyneenä ja empaattisena herrasmiehenä.
Charlotta saapuu tapaamaan tytärtään vanhan rakastajansa Leonardon (Nicholas Söderlund) kuoleman jälkeen. Leonardo on siis mukana vain takaumissa.
Vaikka äidin (von Otter) ja tyttären Evan (Sunnegårdh) raastava dialogi onkin koko teoksen keskiössä ja kantava rakenne, väliajan jälkeen kuultavat von Otterin ja Tommi Hakalan monologit ovat teoksen kauneinta kuultavaa. Myös Helena Juntunen tekee pakkoliikkeisestä ja sairaasta Helenasta äärimmäisen vaikuttavan hahmon. Söderlundin rooli on pieni, mutta hän vakuuttaa kaunissointisella bassollaan.
Erkika Sunnegårghin rooli on laulullisesti raskas ja raastava. Vasta aivan lopussa, laulaessaan anteeksipyyntökirjeestä, jonka hän vierailun jälkeen äidilleen kirjoittaa, hänen kaunis sopraanonsa pääsee valloittamaan soinnillaan. Ehkä se kertoo myös yhden tärkeän ulottuvuuden, toivon, läsnäolosta.
Se kertoo myös yhden tärkeän ulottuvuuden, toivon, läsnäolosta.
Vierailun aikana käyty keskustelu on ollut äidinmurha, joka tyttären on tehtävä päästäkseen aikuistumaan ja voidakseen ottaa elämänsä ohjat omiin käsiinsä. Tätä viestiä kuulin myös John Storgårdsin johtaman orkesterin soittavan.
Kuva: Syyssonaatti, Anne Sofia von Otter (vas.) ja Erika Sunnegårdh. Suomen Kansallisooppera/ Sakari Viika.