Kansallisoopperassa esitettävä Giuseppe Verdin ooppera Simon Boccanegra osoittaa, että oopperatalojen yhteistyö kantaa herkullisia hedelmiä.
Simon Boccanegra on harvoin esitettävä ooppera. Kansallisoopperassa se on esitetty kerran, 1987, ja toisen kerran Suomessa Tampereella 2000. Se ajoittuu säveltäjän myöhäiskaudelle, sillä nyt nähtävillä oleva teoksen korjattu versio valmistui 1881. Oopperan ongelmallisuudesta kertoo se, että ensimmäinen versio valmistui jo 1857, mutta ei saavuttanut suosiota. Edes säveltäjä itse ei ollut siihen tyytyväinen – se oli aivan liian synkkä.
Muutosten suuruutta kuvaa hyvin se, että ensimmäisen libreton tekijä oli Francesco Maria Piave. Muutostarve oli kuitenkin niin suuri, että uuden version libretistiksi tuli Arrigo Boito. Ehkä tässä voisi käyttää kulunutta vertausta alokkaan asennosta, joka ei korjaamalla parane.
Libretto on sekava. Juonen kulussa on vaikea pysyä. Tämän Simon Boccanegran sankariksi nouseekin ohjaaja Pierre Audi, pitkän uran tehnyt veteraaniohjaaja, joka tällä hetkellä johtaa yhtä Euroopan korkeatasoisinta oopperafestivaalia Aix-en-Provincea. Ehkäpä kolmen oopperatalon, Tokion New National Theatren, Madridin Teatro Realin ja Kansallisoopperan yhteistyö on mahdollistanut huippuohjaajan kiinnittämisen.
Teoksen toinen sankari on kapellimestari Pietro Rizzo, joka on saanut oppinsa Jorma Panulan ja Leif Segerstamin johdolla Sibelius-Akatemiassa. Hän virittää sekä orkesterin että solistit upeaan vireeseen niin, että Verdin lumoava musiikki nousee täydellisen nautinnolliseksi ja hellii yleisöä. Mainiossa teosesittelyssä Juhani Koivisto suosittelikin keskittymään ennen kaikkea musiikin kuunteluun.
Pierre Audi on pystynyt pelkistämään sekavan juonen näyttämöllä toimivaksi, nautinnolliseksi teokseksi, jonka ytimessä on Verdin äärimmäisen kaunis musiikki.
Ooppera jakautuu mielestäni kahteen osaan. Ensimmäisen osan muodostavat prologi ja ensimmäinen näytös. Tämän osan teema on oikeudenmukaisuus.
Ooppera sijoittuu 1300-luvun puolenvälin Geneveen, jossa kansa, blebeijit, äänestää kaupunkivaltion Dogeksi kaapparikapteeni Simon Boccanegran. Tämä on historiallinen fakta, mutta muuten tarina lienee täysin fiktiivinen. Boccanegra suostuu ehdolle vastentahtoisesti. Häntä vastustaa ylhäisö, patriisit, jota näkyvimmin edustaa Jacopo Fiesco
Boccanegraa ympäröi joukko avustajia, jotka osoittautuvat kieroilijoiksi ja oman edun tavoittelijoiksi, jotka toimivat kansaa vastaan. Boccanegralla on suuri työ vastustaa neuvonantajiensa ohjeita. Hänen moraalinen ryhtinsä johtaa kuitenkin sovintoon blebeijien ja patriisien kesken – se on seurausta Boccanegran kyvystä ratkoa ongelmia viisaasti ja tasapuolisesti.
Ensimmäisessä näytöksessä kuullaan hurmaavaa oopperamusiikkia esimerkiksi isän ja tyttären aariassa, jossa isä Boccanegra ymmärtää nuoren kaunottaren olevan hänen 25 vuotta kadoksissa ollut tyttärensä. Lähipiiri tietysti kuvittelee, että vanha hallitsija on elostelija, joka liehakoi nuorta tyttöä.
Ensimmäinen näytös on myös ajankohtainen ja muistuttaa siitä, millaisessa maailmantilanteessa nyt elämme. Se muistuttaa myös siitä, että jos tahtoa olisi, rauha olisi mahdollinen niin Gazassa kuin Ukrainassa, mutta se vaatisi sekä tosiasioiden tunnustamista että keskinäistä kunnioitusta.
Väliajan jälkeiset toinen ja kolmas näytös ovat monella tavalla kuin eri teosta, sillä niissä käsitellään sekavia ihmissuhteita. Sekavuutta aiheuttavat epätietoisuus ja väärät luulot. Tietyllä lailla siis oopperan peruskauraa. Tästä oopperataiteelle tyypillisestä sekavuudesta Juhani Koivisto muistutti, että säveltäjä tarvitsee sitä, sillä erilaiset tunteet ovat säveltäjän raaka-ainetta. Rationaalisuus soi pitkäveteisesti.
Tässä oopperassa on yksi pisimpiä kuolinkohtauksia, sillä Simon Boccanegra juo jo toisessa näytöksessä vettä, jonka hänen lähin avustajansa Paolo on myrkyttänyt. Niinpä Boccanegra tekee kuolemaa koko kolmannen näytöksen ajan.
Oopperan lavastaja on sir Anish Kapoor hindulaisjuutalaisessa perheessä Intiassa kasvanut taiteilija, joka on tehnyt uransa Isossa-Britanniassa. Dramaattinen lavastus ei vaihdu. Ajattelen sen kuvaavan mielenmaisemaa, surrealistista unimaailmaa, jossa tulivuorikin voi olla ylösalaisin. Abstrakti näyttämökuva viittaa siihen, ettei tätä teosta edes pidä yrittää katsoa realismin silmälaseilla vaan ihmismielen kuvana, eikä se ole järin kaunis, vaan verenpunainen, mustanpuhuva ja uhkaava.
Simon Boccanerga on matalien miesäänien ooppera. Orkesteristakin kuuluu lähes kaiken aikaa vahva kontrabassojen ja sellojen sointi.
Solistikunta lienee kiinnitetty kiertämään kaikkien kolmen oopperatalon esityksissä, sillä se muodostuu kokeneista Verdi-laulajista: Boccanegrana baritoni Vladimir Stoyanov, Fiescona basso Riccardo Zanellato, Paolona baritoni Sebastian Catana, Gabriele Adornoina tenori Mihails Culpajevs ja Amelia-Marian roolissa sopraano Joyce El-Khoury. Kansallisoopperan solisteina pienehköissä rooleissa olivat basso Koit Soasepp, tenori Mika Pohjonen ja sopraano Emma Mustaniemi.
Ilman oopperatalojen yhteistyötä tällaiset teokset taitaisivat Suomessa jäädä näkemättä.