Kansallisoopperan suurponnistus Richard Wagnerin Nibelungin sormus, tuttavallisemmin Ring, on saanut tulikasteensa, kun syyskauden avauksena on tetralogian ensimmäinen ooppera Reininkulta. Kuluvan kauden kevään päättää Valkyyria. Ensi vuonna ohjelmassa ovat Siegfried ja Jumalten tuho.
Kokonaan uuden Ring-produktion tuottaminen on iso urakka. Kokonaisuuden suunnittelu ja toteutus kestää vuosikausia, mutta on sitten myös esitettävissä useitakin kertoja uudelleen, mikäli tuotanto on onnistunut.
Voisi arvailla, että tämän produktion yksi innoittajista on Esa-Pekka Salonen, joka on tällä hetkellä kansallisoopperan taiteellinen kumppani. Ring saattaa olla syy kumppanuuteen, sillä Salonen on eri yhteyksissä ilmaissut kiinnostuksensa tähän oopperatetralogiaan.
Tärkeä piirre tässä produktiossa on, että siinä on käytännössä kokonaan kotimainen miehitys, jos virolainen Koit Soasepp lasketaan suomalaisvoimiin, hänhän työskentelee kiinteästi kansallisoopperan eri produktioissa.
Tämä on osoitus siitä, että meillä on vahvaa lauluosaamista, sillä solistit ovat kauttaaltaan erinomaisia, mikä tällaisessa oopperassa, jossa solistirooleja on peräti 14, on äärimmäisen haastavaa. Jo se, että tällainen joukko Suomen eturivin solisteja ja Esa-Pekka Salonen saadaan aikataulutettua, vaatii usean vuoden ennakointia, niin pitkälle varattuja taiteilijoiden kalenterit ovat.
Nämähän ovat vain käytännön pulmia. Lopulta kyse on siitä, millainen produktiosta taiteellisesti tulee.
Reininkulta osoittaa, että tästä Ringistä on tulossa erittäin onnistunut. Reininkulta nimittäin antaa jo viitteitä siitä, miten tetralogian jatko-osat toteutetaan ja ohjaaja Anna Kelokin on julkisuudessa hieman paljastanut, mitä tuleman pitää.
Reininkulta sijoittuu määrittelemättömään menneisyyteen, aikaan, jolloin jumalat hallitsivat, oli jättiläisiä ja kääpiöitä.
Se on kuitenkin vain tapahtumaympäristö. Myyttinen menneisyys kätkee sisäänsä ne peruselementit, joista ihmisenä oleminen perustuu.
Kaikki alkaa mennä pieleen, kun kääpiö Alberich (Jukka Rasilainen) yrittää tyydyttää rakkaudenkaipuutaan ja myös seksinnälkäänsä ja joutuu Reinin tyttärien (Marjukka Tepponen, Mari Palo, Jeni Packalen) torjumaksi ja pilkan kohteeksi. Katkera Alberich hylkää toivon rakkaudesta, ryöstää Reinin pohjassa olevan kulta-aarteen ja rakkauden puutteessa käyttää koko energiansa rikkauden haalimiseen ja toisten hyväksi käyttöön ja sortoon.
Se yksi teema, jota Ring vie eteenpäin.
Samaan aikaan ylijumala Wotan (Tommi Hakala) on ylivelkaantunut rakennutettuaan budjettinsa pahasti ylittäneen jumalten linnan Walhallan. Linnan rakentaneet jättiläiset Fasolt ja Fafner (Koit Soasepp ja Jyrki Korhonen) tulevat vaatimaan palkkiotaan. Wotan on mennyt lupaamaan palkkioksi Freian (Reetta Haavisto) kultaisen omenatarhan puutarhurin. Jumalten nuoruuden salaisuus on kuitenkin se, että he nauttivat päivittäin kultaisia omenia. Kun jättiläiset vievät Freian, jumalat alkavat nopeasti vanheta. Freia on saatava takaisin.
Jättiläiset suostuvat Vaihtamaan Freian kultaan, jota jumalilla ei ole.
Paikalle saapuu tulen jumala, tai vain puolijumala Loge (Tuomas Katajala), joka tietää, että kääpiö Alberich on ryöstänyt Reinin kullan. Päätetään varastaa varkaalta.
Ryöstö onnistuu, mutta Alberich kiroaa kullasta valmistetun sormuksen niin, että sen kantaja joutuu tuhon ja kuoleman omaksi. Wotan ihastuu kuitenkin sormuksen antamaan voimaan ja valtaan, eikä suostu luopumaan sormuksesta.
Maanjumala Erda (Sari Nordqvist) varoittaa jumalten tuhosta. Wotan luopuu sormuksesta. Jättiläiset palauttavat Freian ja vievät kulta-aarteen. Jumalat lähtevät iloa ja tyytyväisyyttä huokuen uuteen, turvalliseen linnaansa.
Reininkulta on kaksi tuntia neljäkymmentä minuuttia kestävä alkuasetelman kuvaus, josta tarina alkaa jatkuakseen kolmessa seuraavassa oopperassa.
Reininkullassa ei ole oikeastaan yhtään puhdasta ja hyvää hahmoa, niiden aika on vasta tulossa. Jollakin lailla voisi ajatella, että Reininkullassa kuvataan perisyntiä, joka aiheuttaa kaiken pahan, sekasorron ja tuhon. Se alkaa siitä hetkestä, jolloin jumalat syyllistyvät petokseen ja varkauteen ja menettävät moraalisen oikeutensa hallita ja siitä, kun Alberech varastaa kullan.
Jumalten rikos on tapahtunut jo ennen kuin Wotan on saanut haltuunsa sormuksen.
Kansallisoopperan näyttämökuvat ovat huikeaa katsottavaa. Mikki Kuntun valaistusratkaisut ovat näyttäviä ja idearikkaita. Näyttämö muuntuu enemmän valojen kuin kulissien avulla. Alkukuva Rein-virrasta on hieno valotaideteos, joka kiipeää salin kattoon saakka. Erika Turusen puvustus täydentää hienosti visuaalisuutta.
Jo ensimmäinen kohtaus, jossa Alberich kohtaa Reinin tyttäret on iskevä ja tehokas. Oopperassa melko harvinainen naistrio laulaa kauniisti ja taitavasi. Marjukka Tepponen Woglindenä hallitsee huikaisevan kauniisti ylä-äänet, Mari Palo Wellgundena hoitelee väliäänet ja Jeni Packalenin syvä ääni Flosshildenä varoittelee sisaruksia tekemästä typeryyksiä.
Jukka Rasilainen osoittaa Alberichtina, että hän on todellinen Wagner-ammattilainen. Rasilainen tekeekin myös mielettömän hienon näyttelijäsuorituksen erittäin ilmeikkäänä kääpiönä.
Toinen kohtaus tapahtuu jumalten linnassa, jonne jättiläiset tulevat vaatimaan palkkiota rakennustyöstä. Näyttämökuva, joka muodostuu kreikkalaisista pylväistä, on eriparia ja tuo tapahtumat liian lähimenneisyyteen. Pyritään kuvaamaan, että jumalat ovat rappeutuneita, elämänvoimansa kadottaneita, väsyneitä juhlijoita, jotka heräävät juhlien jälkeiseen aamuun. Velat tulevat maksettaviksi.
Kohtaus ei toimi näyttämöllisesti erityisen hyvin. Tuntuu, että tämän joukon, Fricka (Lilli Paasikivi), Wotan (Tommi Hakala), Freia, Donner (Tuomas Pursio) ja Froh (Markus Nykänen) ohjaaminen on tyystin unohtunut ja laulajat tekevät näyttämöllä mitä itse keksivät tai eivät keksi. Hämmentyneet ilmeet ja käsien kohotteleminen voimattomuuden merkiksi tuntuvat kovin alkeellisilta. Kaikki laulavat kyllä hienosti, mutta kenelläkään ei ole sitä presensiä, jota uskottavuus tarvitsee.
Tässähän on ohjauksen haaste. Ohjauksella saadaan aikaan katsojan mielessä syntyvä tekstin uskottavuus, jota paraskaan laulaminen ei yksin saa aikaiseksi.
Jättiläiset on toteutettu videopylväinä ja Soasepp ja Korhonen laulavat mustiin pukeutuneina lavan molemmilla reunoilla, ikään kuin näkymättömissä. Idea on hyvä, mutta toteutus jotenkin keskeneräisen oloinen.
Kun Tuomas Katajala Logena astuu lavalle, syntyy hämmentävä kontrasti, sillä Katajala tekee todella hienoa näyttelijäntyötä, myös silloin, kun hän seuraa tilannetta sivusta. En ole koskaan ajatellut Katajalaa Wagner-tenorina, eikä hänen äänityyppinsä sellainen olekaan. Mutta tämä Loge onkin Mefisto, joka taustalta ohjailee, vinkkaa, suostuttelee ja liehakoi, mutta ei koskaan tee ratkaisuja. Huikea suoritus ja tavattoman hienoa laulua!
Koko oopperan vaikuttavinta työskentelyä nähdään kolmannessa kohtauksessa, jossa Katajala ja Rasilainen käyvät vuoropuhelua. Myös Dan Karlström Mimenä tekee hienon karaktääritenoriroolin.
Neljännessä kohtauksessa palataan linnaan, jossa jumalat luovuttavat pitkin hampain kulta-aarteen jättiläisille. Kohtaus kärsii samasta henkilöohjauksen puuttumisesta, johon törmättiin jo toisessa näytöksessä.
Sari Nordqvist Erdana on näyttämökuvallisesi ja laulullisesti vahva. Siinä julistetaan jo tuomio, joka sitten neljännessä oopperassa, Jumalten tuhossa, toteutuu.
Esa-Pekka Salosen käsissä musiikki kuulostaa hämmästyttävän luonnolliselta, suorastaan itsestäänselvältä. Juuri näin wagnerillinen legatolinja etenee, kronologinen aika häviää ja kuulija putoaa musiikin virtaan, joka kuljettaa eteenpäin. Tapahtumat kulkevat kuin maisemat virran rannalla Salosen ohjatessa purtta varmoin ottein. Hänen kyydissään on hieno olla.
Kuvat: Suomen Kansallisooppera/ Stefan Bremer