New Yorkin Metropolitan Oopperan Wozzeck on erinomainen kuvaus siitä, millaisena maailma nähtiin I maailmansodan jälkeen. Alban Bergin dodekafoninen musiikkikin oli vastaus siihen sekasortoon ja hulluuteen, jota ei voinut kuvata tonaalisella, harmonioihin perustuvalla musiikilla.
Wozzeckista nähtiin viime talvena myös Kansallisteatterissa erittäin hieno versio, jonka oli ohjannut sir David McVicar. Metropotitanin version on ohjannut William Kentridge. Ohjaajien näkemykset poikkeavat mielenkiintoisella tavalla toisistaan.
Blogini Helsingin Wozzackista löytyy hakemalla otsikolla: Wozzeck jauhaa ihmisen kappaleiksi. En siis kirjoita johdantoa oopperan historiasta vaan menen suoraan pohtimaan Metropolitanin oopperan piirteitä.
Kentridge vie katsojan I maailmansodan jälkeiseen Eurooppaan. Näyttämö on täydellinen hullunmylly, jonne ihmiset häviävät, jossa he liikkuvat kummallisesti nykyien kuin mykkäelokuvassa. Julmimmissa kohtauksissa koko näyttämön peittää I maailmansodan taistelukartta, joka muistuttaa siitä järjettömästä teurastuksesta, joita Saksan ja Ranskan rintamalla tehtiin.
Tässä versiossa pahuus muuttuu hulluudeksi. Kapteeni ja lääkäri eivät ole oikeataan pahoja vaan niin päästään sekaisin, että eivät ymmärrä mistään mitään. Heidän puheensakin muuttuu järjettömäksi sanahelinäksi.
Moraali on kokonaan kadonnut. Se sortaa kaiken kaaokseen, sillä ihmisten käyttäytymisellä ei ole mitään pidäkkeitä. Herää kysymys, onko Wozzeck mielipuoli vai onko koko se todellisuus, jonka keskellä hän elää mielipuolinen. Painajainen on siirtynyt pään sisältä ympäröiväksi todellisuudeksi.
Tämä ohjaus löytää kaikupohjan myös Bergin musiikista. Ylikapellimestari Yannick Nézet–Séguin tekee teoksesta edrittäin fragmenttisen. Siinä missä Hannu Lintu korosti välisoittoja ja löysi outoja harmonioita, Metropolitanissa korostuu, että Berg halusi kuvata mielipuolista, romahtanutta sivilisaatiota – rumuutta.
Metropolitanin Wozzeck muistuttaa siitä, että Saksassa ja etenkin Berliinissä yhä erittäin suosittu regisseurtheater-virtaus, jossa oopperat ohjataan tahallisen vinoiksi ja käsittämättömiksi, on peräisin siitä todellisuudesta, jota Berg omalla musiikillaan kuvastaa.
Bergin musiikin kanssa tällainen ohjaus toimii, mutta kun sitä yritetään ympätä väkisin klassikko-oopperoiden huikaisevan kauniiseen musiikkiin, maailmat eivät usein kohtaa laisinkaan ja katsoja jää hämmästelemään, miksei hän löydä musiikin ja ohjauksen välistä yhteyttä.
Wozzeck on hyvin vaikea ooppera. Ensi-esitystä varten sitä piti harjoitella peräti 137 kertaa. Voi olla, että huonot katsomiskokemukset ovat seurausta myös siitä, että esittäjät eivät hallitse teosta.
Itse nautin sekä Helsingin että Metropolitanin versioista, sillä ne veivät katsojan syvälle inhimillisen elämän perustuksiin ja esittivät kysymyksen: olemmeko valmiit siihen, että luovumme moraalista vanhanaikaisena ja aikansa eläneenä jäänteenä, jolla ei ole merkitystä nykymaailmassa.
Olemmeko valmiit hyväksymään kaiken ja antamaan pitkät vaatimukselle, että ihmisten on kunnioitettava toinen toisiaan, kannettava vastuu omista teoistaan ja myös tunnettava syyllisyyttä omista vääristä teoistaan? Olemmeko valmiit hyväksymään sen, että vahvin voittaa ja saa ilman rangaistusta aiheuttaa tuhoa lähimmäisilleen?
Pääosissa nähtiin Wozzeckina hieno ruotsalaisbaritoni Peter Mattei ja Mariena eteläafrikkalainen sopraano Elza van den Heever, jotka tekivät loistavat rooli kuten myös koko muu solistikunta. Mutta eivät Olafur Sigurdarson ja Helena Juntunen jääneet lainkaan heikommiksi. Joissakin suhteissa Helsingin ohjaus ja toteutus oli vielä puhuttelevampi kuin Metropolitanin versio, eikä vähiten siksi, että laulun ohella myös näyttömöllinen tulkinta oli niin vahvaa.