Jarmo Mäkilä (s1952) lienee yksi tämän hetken kansainvälisiesti tunnetuimpia suomalaisia taidemaalareita ja taiteilijoita. Mäkilän tuotanto ulottuu ajallisesti yllättävän kauas, aina 1970-luvun loppupuolelle saakka. Näin Mäkilä on ehtinyt maalata käytännössä koko modernismin jälkeisen ajan, ja eri taidevirtaukset ovat vahvasti läsnä hänen tuotannossaan.
Mäkilän retrospektiivinen näyttely Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella on poikkeuksellisen mielenkiintoinen huolimatta siitä, että runsastuotantoisen taiteilijan tuotannosta mukaan on mahtunut lopulta vain suhteellisen pieni otos.
Taiteilijan nuoruusvuodet kuitataan parilla edustavalla teoksella, jossa Mäkilä jo osoittaa erinomaista taidehistorian ja -virtausten tuntemusta. Irti reväistyssä on vahvoja Picasso-vaikutteita, mutta samalla maalauksen teema, äidin ja pojan väkivaltaiselta tuntuva toisistaan irti repiminen näyttäytyy vahvana Mäkilän myöhempien vuosikymmenten teoksissa.
Mäkilä ennätti 1980-luvulla mukaan pop-taiteen virtauksiin. Teoksissa on vahvoja viittauksia mm. Andy Warholiin ja ajalle tyypillisiin sarjakuva-aiheisiin. Sarjakuva ovat muutenkin kiehtoneet Mäkilää, joka on tehnyt myös kolme sarjakuva-albumia.
Seuraavaksi Mäkilää alkoi kiehtoa avaruusteema, joihin hän liittää mm. Rubensin antiikin taruston aiheita. Mäkilää onkin pidetty Suomen ensimmäisenä postmodernistina, jonka teoksissa kohtaavat mystinen kosmos ja antiikin tarustot. Teoksissa Mäkilän erinomainen tekniikka ja äärimmäisen viimeistelty jälki pääsevät oikeuksiinsa. Kokonainen Sali näitä teoksia tekee kyllä katsojaan melkoisen vaikutuksen.
Jos näissä antiikin taruaiheita esittävissä teoksissa on jo mukana suurta naurua ihmisen itsensä turhan vakavasti ottamiselle, se saa jatkoa hänen seuraavissa metafyysisissä teoksissaan, jossa hän pohtii ihmisen olemusta, tulevaisuuden näkyjä, teknologiaa.
Joukosta löytyy myös kommentteja suomalaisen kultakauden taiteilijoiden teoksiin, kuten maalauksessa Kaikki isäni linnut vuodelta 1992, jossa hän lainaa von Wrightiä, Gallen-Kallelaa ja Magnus Enckelliä ja ironisoi sitä haudanvakavuutta, jolla suhtaudumme taiteilijaikoneihin.
Itseäni koskettivat eniten miehistä ja pojista kertovat maalaukset, joissa myös esitystapa on kokonaan uudenlainen. Nyt teokset ovat realistisia, jopa niin realistisia, että vaimo kysyy, onko miesten sisäinen maailma todella noin ahdistava. Huomaan, että en saa kunnolla vastatuksi, sillä samaistuminen kuvien mieheen on hyvin voimakas.
Joskus sitä tuntee vain kieppuvansa jossakin sellaisessa yksinäisessä ahdistuksessa, josta ei ole helppo löytää tietä ulos puhumattakaan siitä, että sallisi kenenkään päästä sisään. Siinä sitä on yksin oman maailmansa sisällä, eikä se maailma kovin kummoiselta näytä, rähjäistä, sotkuista, särkynyttä, elämän ja ajan raastamaa. Pahintahan siinä on, että siihen maailmaan sisältyy kuitenkin jotakin lumottua, joka kutsuu ja vetää puoleensa. Ehkäpä silloin, kun ympärillä olevat kokevat miehen poissaolevuuden, hän on jossakin tuollaisessa todellisuudessa, josta ei kykene repimään itseään irti, vaikka se ei tarjoakaan mitään lepoa eikä lohtua paitsi itsesäälin katkeran suloisen humalan.
Sama kokemus toistuu poikataulujen kohdalla. Niissä on jotakin hyvin järkyttävää, sillä jälleen niiden todellisuuteen on liiankin helppo samastua. Mäkilän kyky kertoa maalauksillaan tarinoita on hätkähdyttävä, sillä lähes poikkeuksetta ne sisältävät monia elementtejä ja tasoja, jotka liittävät ne eri konteksteihin. Tunnelma on hyvin väkevä, käsin kosketeltava, lumottu. Mäkilä kuljettaa katsojaa salattuihin maailmoihin ja näyttää peittelemättä, mitkä psykologiset jännitteet vallitsevat pienten poikien ja miesten maailmassa, jossa yhdenmukaisuus, mykkyys, kohtaamattomuus, häpeä ja mielen autius vallitsevat.
Huomio kiinnittyy siihen, että teoksissa ei ole yhtään naista. Joskus poissaolo on kaikkein paljastavinta.
Huh, aika harvoin olen kokenut taidenäyttelyssä yhtä vahvaa putoamisen kokemusta, kokemusta, jossa siirretään toiseen todellisuuteen, ajan ja paikan ulkopuolelle. On kuin olisi astunut salattuun komeroon, josta aukeaa ovi toiseen todellisuuteen, Narniaan. Mutta se ei olekaan sadun ihmemaa vaan oman todellisuuden piilotetuin kamari, jonka ovea ei uskaltaisi avata.