Jevgeni Oneginissa soi musiikki, joka kolkuttelee suomalaisen kuulijan sielun sopukoita vastustamattomalla tavalla.
Pjotr Tšaikovski itse oli Oneginia säveltäessään erityisen innoissaan, sillä Aleksandr Puškinin runoromaani oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Sävellystyö tempaisi säveltäjän niin maailmoihinsa, että hän meni naimisiin, vain huomatakseen, että oli tehnyt elämänsä suurimman virheen.
Jevgeni Onegin pakahtuu kaipaukseen, elää kaipauksessa ja kaipauksesta. Maaseudulla äitinsä ja sisarensa kansa elävä Tatjana on runotyttö, jonka maailman täyttävät kirjojen romanttiset tarinat.
Kun isosisko Olgan sulhanen, runoilija Lenski, tulee vierailulle ystävänsä maailmanmies Oneginin kanssa, Tatjana rakastuu päätä pahkaa. Onegin torjuu nuoren tytön rakkauden.
Onegin, joka ei halua ottaa mitään haudanvakavasti, päättää kujeilla ystävänsä Lenskin kanssa ja alkaa liehitellä Tatjanan nimipäivillä Olgaa. Lenski joutuu mustasukkaisuuden valtaan ja lopulta haastaa Oneginin kaksintaisteluun. Lenski saa surmansa kaksintaistelussa. Onegin ajautuu epätoivoon, hautoo itsemurha-ajatuksia ja matkustaa pois.
Vuosien kuluttua Onegin palaa takaisin ja huomaa, että Tatjana on sillä välin mennyt naimisiin häntä huomattavasti vanhemman ruhtinas Gremonin kanssa ja hänestä on tullut kiehtova aristokraattinen rouva. Onegin huomaa nyt, että hän rakastaa Tatjanaa, mutta vaikka Tatjanakin myöntää rakastavansa Oneginia, hän ei tahdo särkeä elämäänsä. Näin Onegin tulee hylätyksi.
Tšaikovskikin tiesi Oneginia säveltäessään, että teos ei ole ulkoisesti erityisen dramaattinen. Se ei oikeastaan 1800-luvun loppupuolen, ooppera valmistui 1878, mittapuulla ollut lainkaan sovelias oopperaksi. Mutta teos lumosi Tšaikovskin niin, että hän vähät välitti oopperakerronnallisista puutteista. Henkilöt yksinkertaisesti alkoivat elää omaa elämäänsä hänen mielessään. Näin lähes 150 vuoden jälkeen voisi ajatella, että nämä puutteet ovat tehneet Oneginista aikaa kestävän, sillä ihmisen sisäinen maailma ei näin lyhyessä ajassa ole miksikään muuttunut.
Niinpä Onegin onkin täynnä peitettyjä, pakahduttavia tunteita, joille Tšaikovski on antanut uskomattoman kauniin, läpeensä romanttisen soinnin, johon kuulijan on helppo upota. Halki oopperan soi kaunis perusmelodia, uudelleen ja uudelleen niin haikeana.
Kansallisoopperan uuden version on ohjannut sveitsiläinen Marco Arturo Marelli, josta muutamassa vuodessa on tullut Kansallisoopperan luotto-ohjaaja. Marellin ohjaus on hyvin pelkistetty. Näyttämökuva on eleettömyydessään uskomattoman kaunis. Syvyysulottuvuus korostuu. Mielen maisema, siitähän tässä on kysymys.
Näin version, jossa Tatjanana oli Olesya Golovneva, joka ulkoisestikin oli erittäin uskottava Tatjana. Hänen hyvin kaunis sopraanonsa yhdistyneenä perin eteeriseen olemukseen on yhtä aikaa hauras ja luja. Ensimmäisen näytöksen pitkä kirjeaaria saa poikkeuksellisen vivahderikkaan tulkinnan.
Josef Wagner Jevgeni Oneginina on myös erinomainen karaktääri itsevarmasta maailmanmiehestä, joka ei tahdo sitoa itseään rakkauden kahleisiin ja heittäytyy elämän leikkeihin ymmärtämättä, että joillakin on taipumus ottaa asiat ihan todesta. Tšaikovski taisi suhtautua Oneginiin todella penseästi, sillä Oneginille ei ole sävelletty yhtään kaunista aaria, vaikka kyseessä on nimirooli. Saa ansionsa mukaan.
Tuomas Katajala on kuin luotu Lenskiksi, rakkaudessaan riutuvaksi nuoreksi runoilijaksi. Heti väliajan jälkeen laulettu Lensikin aaria oli äärimmäisen vavahduttava.
Jevgeni Oneginin yksi rakastetuimmista on kolmannen näytöksen ruhtinas Gremlinin aaria, jossa hän ylistää Tatjanaa. Jyrki Korhosen tulkinta sai kylmät väreet juoksemaan selkäpiissä.
Jevgeni Oneginin kapellimestari on venäläislähtöinen Mikhail Agrest, joka sai esille kaiken sen kauneuden, jonka Tšaikovski on säveltänyt. Ja sitähän tässä teoksessa riittää.