Giuseppe Verdin La traviata on yksi suosituimmista oopperoista ja siksi myös yksi esitetyimmistä. Se johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että sen musiikki on aivan tavattoman kaunista. Sen lumous on niin väkevä, ettei se tunnu kuluvan, vaikka se muuttuu kokemiskertojen myötä yhä tutummaksi ja tutummaksi.
La Traviata on myös ooppera, josta usein näkee ns. modernisoidun version, jossa ohjaaja on siirtänyt tapahtumat suoraan omaan aikaamme. Siihen se hyvin soveltuukin, sillä Verdi sävelsi oopperan 1851 niin, että se sijoittui samaan aikaan. Kun Francesco Maria Piaven libretto on luonteeltaan yhä ajankohtainen, tapahtumien sijoittamiselle meidän omaan aikaan ei muodostu ongelmia. Hyväksikäytetyksi tuleminen, väärä rakkaus ja hylätyksi tuleminen ovat yhtä tosia nyt kuin 1800-luvun puolessa välissä.
Niinpä New Yorkin Metropolitan Oopperan La Traviata Finnkinossa saa sydämen tykyttämään ja silmäkulmat kostumaan. Metropolitanin versio on alun perin Salzburgin festivaaleille vuonna 2005 tehty versio, jonka ohjauksesta vastaa yksi oman aikamme merkittävimmistä oopperaohjaajista, saksalainen Willy Decker.
Deckerin tulkinta on äärimmäisen pelkistetty. Se tekee oikeutta toisaalta tarinalle, toisaalta Verdin musiikille.
Näyttämö on Metropolitanin usein hyvin dekoratiivisiin näyttämökuviin verrattuna äärimmäisen pelkistetty, valkoinen puoliympyrän muotoinen seinä. Minusta se kuvaa sitä elämän ja sielun autiutta, jonka keskellä seurapiirien suosikki Violetta elää. Vaikka hän näyttää nauttivan suuren juhlivan ”ystäväjoukon” suosiosta, kyse on pikemminkin hyväksikäytöstä, jonka kohteeksi Violetta on joutunut. Decker onkin pukenut koko kuoron juhlivaksi miesjoukoksi, jona nautinnonhimon kohteeksi Violetta on joutunut. Kun hän keuhkotaudin runtelemana ei enää pysty tyydyttämään miesjoukkoa, hänet vaihdetaan uuteen naikkoseen ilman sen suurempia tunnontuskia. Nykyisin sanoisimme, että Violetta on ihmiskaupan uhri.
La Traviatan toinen suuri teema on Violettan ja Afredon rakkaus. Koska Violetta on langennut nainen, rakkaus ei sovi Alfredon suvun pirtaan, sillä se uhkaa suvun mainetta. Niinpä Alfredon isä taivuttelee Violettan hylkäämään Alfredon suvun kunnian vuoksi ja ajaa jo kuolemansairaan tytön epätoivoon. Siinä sivussa hän tuhoaa oman poikansa vaatimalla tätä alistumaan isän tahtoon ja uhraamaan oman onnensa perheen kunnian tähden.
Eihän tässä tällä lailla kirjoittaen kovin omintakeiset ainekset ole kasassa. Mutta siinä juuri on oopperan lumous.
Verdin sävelkieli on läpi oopperan äärimmäisen kaunista. Se keinuu 1850-luvun muotitanssin, valssin, tahtiin, joka saa yhä uusia ja uusia variaatioita. Tämä luo koko oopperan erityislaatuisen tunnelman, musiikin näennäinen keveys luo kontrastin tragedialle, jonka keskellä koko ajan ollaan.
La Traviatassa on oikeastaan vain kolme solistia, Violetta, Alfredo Germont ja Georgio Germont.
Violettan rooli on yksi keskeisimmistä sopraanorooleista oopperakirjallisuudessa. Sen ovat laulaneet kaikki suurimmat tähdet. Tässä versiossa sen laulaa bulgarialainen Sonya Yoncheva, joka on jo ehtinyt lumota Metropolitanissakin mm. La Bohemen Mimínä. Yonchevan ääni on käsittämättömän kaunis ja se soi voimakkaasti, herkästi ja vivahteikkaasti olipa kyse matalasta rekisteristä tai koloratuurista. Hänen laulunsa myös näyttää äärimmäisen helpolta. Yoncheva on jo nostanut itsensä suurten oopperasopraanojen harvalukuiseen joukkoon.
Yhtä lailla Michael Fabiano Alfredona on huikaiseva tenori, joka myös ulkoisesti sopii nuoren umpirakastuneen miehen hieman hämilliseen rooliin erinomaisesti. Myös Fabianon laulu on kaiken aikaa pakotonta ja sointi upeaa.
Heidän rinnallaan jopa Thomas Hamptonin kaltainen baritoni näyttää hieman väkinäiseltä ja pinnistävältä, vaikka sopiikin jäykän, porvarillista kunniaa turhamaisesti puolustavan isän rooliin erinomaisesti.