Giuseppe Verdi on niin suosittu oopperasäveltäjä, että hänen tuotannostaan toistakymmentä oopperaa on yhä edelleen oopperataloissa säännöllisesti esitettävää kantaohjelmistoa. Sen vuoksi Metropolitanin Luisa Miller on poikkeuksellisen mielenkiintoinen, suhteellisen harvoin esitettävä teos. Miksi se ei kuulu joukkoon?
Luisa Miller on Verdin siirtymäkauden teos. Hän oli jo ehtinyt säveltää Nabuccon ja Macbethin. Luisa Millerin hän sävelsi kiihkeän luomiskautensa aluksi 1840-luvun lopulla. Se kantaesitettiin 1849 Napolissa. Neljän seuraavan vuoden aikana kantaesityksensä saivat myös Rigoletto, Trubaduuri ja La Traviata, kolmikko joka yhä edelleen kuuluu maailman esitetyimpien oopperoiden joukkoon. Suomalaisleikkisästi puhutaan Verdin kolmesta r-oopperasta: Rikoletto, Rupatuuri ja Raviaatta.
Verdin kolme r-oopperaa: Rikoletto, Rupatuuri ja Raviaatta.
Mutta siis Luisa Miller. Libretto on aikansa kuuluisimman näytelmäkirjailijan Salvatore Cammaranon käsialaa – Verdihän koko ajan etsi soveliaita näytelmiä libretoiksi. Tässä on pohjana Friedrich von Schillerin näytelmä Kavaluus ja rakkaus.
Vaikka kyse onkin Luisan ja Rodolfon rakkaustarinasta, ydinkertomus on isän ja tyttären ja isän ja pojan välisestä suhteesta. Toisaalta on tyttärensä puolesta kaikkensa tekevästä leskimiehestä Milleristä, joka on isänrakkaudessaan valmis uhrautumaan tyttärensä puolesta, toisaalta Walterin ja hänen poikansa Rodolfon suhteesta, jossa isä yrittää pojan tahdosta piittaamatta naittaa häntä soveliaalle aatelistytölle.
Luisa Miller on täysiverinen tragedia, joka etenee alun väärinkäsityksestä, valehtelusta ja hyväksikäytöstä vääjäämättömästi kohti lopun traagisia kuolemantapauksia.
Metropolitanin versio on vuodelta 2001 ja Elijah Moshinskyn käsialaa. Eipä ole teos rahtuakaan vanhentunut. Tämä on sinänsä tyypillistä oopperaohjauksille. Ne voivat säilyttää iskuvoimansa vuosikymmeniä, sillä eihän tarina miksikään ole muuttunut.
Tässä versiossa erityinen huomio kiinnittyy solisteihin. Sonja Jonktsheva esittää tällä kaudella jo kolmannen pääroolin Toscan ja La Bohémen Mimin ohella. Taitaa olla lajissaan ennätys. Tässäkin Jonktsheva oli häikäisevä, herkkä, mutta vahva. Erityisen kiehtovaa hänen laulunsa oli toisen näytöksen a capella -kohtauksissa, joissa hän lauloi ilman orkesterin säestystä ja tietysti kolmannessa näytöksessä, jossa tragedia huipentuu ja esityksen intensiteetti on järisyttävä.
Millerin roolissa on Plácido Domingo, elävä legenda, jonka Metropolitan-esitysten kokonaismäärä lähestyy 700. Hän on esittänyt nuorempana 1970-luvulla pariinkin kertaan Metropolitanissa Rodolfoa, mutta siirryttyään baritonifakkiin hän nyt lauloi Luisan isän Millerin roolin. Kylläpä lavasäteilyä riittää! Domingon tulkinta on äärimmäisen intensiivistä ja tunnevoimaista. Isänrakkaus tytärtä kohtaa huokuu joka solulla. Domingon ja Jonktshevan duetot ovat ihania helmiä.
Domingon ja Jonktshevan duetot ovat ihania helmiä.
Puolalaistenori Protr Beczala Rodolfona on lyyrinen. Hänen äänensä herkkyys on hyvin puhutteleva. Siinä ei ole lainkaan sellaista teräksisyyttä, jota usein pidetään tenori-ihanteena, mutta tähän rooliin se ei lainkaan sopisi.
Oopperan pahikset ovat bassot Aleksandr Vinogradov ja Dmitri Belosselski, Rodolfon isä ja tämän tilanhoitaja. Heidän äänensä soivat jylhästi. Myös yhteissointi oli nautittavaa oopperoissa melko harvinaisessa bassojen duetossa.
Luisa Miller on numero-ooppera, jossa on vielä runsaasti vaikutteita bel cantosta. Tällaisen laulajajoukon kanssa kuulija joutuu vain toteamaan kuinka toinen toistaan upeampi aaria seuraa toistaan ja välillä lauletaan sellaista yhtyelaulua, että iho nousee kananlihalle.
On vaikea keksiä mitään hyvää syytä sille, että Luisa Miller ei kuulu Verdin suosituimpien oopperoiden joukkoon. Mieleen tulee ainoastaan se, että onnistuakseen ooppera vaatii kuusi seitsemän loistavaa solistia. Se ylittää monen oopperatalon resurssit.