Jälleen kerran tarjoutuu hieno mahdollisuus tehdä vertailuja, kun Cosi fan tutte löytyy sekä Kansallisoopperan että Finnkinon Metropolitan-ohjelmistosta. Omasta mielestäni Kansallisoopperan versio oli Metropolitanin versiota parempi – kiitos rooleihin heittäytyneiden nuorten suomalaisten solistien ja Guy Joostenin nokkelan ohjauksen.
Erityisen hienoa on, että kaikkiin kuuteen päärooliin on tarjolla erinomainen suomalainen solisti. Tämä Cosi fan tutte on nuorten suomalaisten solistien näyttö kyvyistään niin laulajina kuin näyttelijöinä!
Lorenzo da Ponten libretto herätti aikoinaan 1790 suurta närkästystä, onhan kyseessä koe siitä, pysyvätkö morfsiammet tuleville puolisoilleen uskollisina. Sen pistää koetukselle Ferrandon ja Guglielmon ystävä Don Alfonso. Kaverukset ovat lähtevinään sotaan, mutta palaavatkin albanialaismiehinä liehittelemään Fiordiligiä ja Dorabellaa, jotka ensin pysyvät lujana. Vastarinta kuitenkin murtuu ja mitä siitä sitten seuraa. Palvelijatar Despinalla on eräänlainen seremoniamestarin rooli.
Guy Joosten on merkittävä belgialainen oopperaohjaaja, joka teki tämän version Kansallisoopperaan vuonna 1999. Uusintaohjauksesta vastaa Anna Kelo, joka on ollut hyvin uskollinen alkuperäiselle ohjaukselle. Niin pitääkin olla.
Joosten on saanut komiikan toimimaan erinomaisesti. Tässähän ei ole kyseessä farssi, jossa väärinkäsitykset synnyttävät hupia vaan hauskuus on enemmänkin eri hahmojen kykyä löytää komiikkaa omasta roolihahmostaan. Olen nähnyt useita oopperoita, jotka luetaan opera buffa -tyylin edustajiksi, mutta katsomiskokemus on ollut pikemminkin pitkästyttävä kuin riemukas. Nyt yleisö paikka paikoin nauroi suorastaan remakasti. Se on oopperassa harvinaista. MET:in versio oli paljon tylsempi.
Erityiskiitoksen tästä ansaitsee Suvi Väyrynen, jolla on kykyä tehdä hullunkurisia hahmoja, joita tässä olivat Despina, tohtori ja notaari. Suvi Väyrynen osaa repiä huumoria, mutta samalla hänen laulullinen ilmaisunsa on erittäin vahvaa. Oikean polven teippaus osoittaa, että roolia on taidettu tehdä kehoa säästämättä.
Myös Waltteri Torikalla (Gueglielmo) oli itselläänkin hauskaa näyttämöllä. Waltteri Torikka on parin viime vuotta paiskinut töitä todella paljon. Mielestäni Torikka on laulullisesi parhaimmillaan juuri tässä roolissa, mutta hän on myös komediasankari, joka uskaltaa heittäytyä rooliinsa.
Ferrandona on tenori Jussi Myllys, joka on tehnyt uraa lähinnä Keski-Euroopassa. Hänen tenorinsa soi vaivattomana ja kuulaana, todellinen ilo korvalle.
Nicholas Söderlundin (Don Alfonso) bassobaritoni on hienolla tavalla notkea, eikä hänen esiintymisessäänkään ole bassoille tyypillistä pönötystä, mikä ei tähän rooliin sopisikaan.
En ole aiemmin kuullut Erica Backia (Dorabella) näin suuressa roolissa. Hänen mezzonsa on vahva, mutta samalla tyttömäisen kirkas.
Marjukka Tepponen on ollut esikoisensa saatuaan mammalomalla, mutta palaa Fiordiliginä upeasta takaisin näyttämölle. Fiordiligille Mozart on säveltänyt poikkeuksellisen vaativan stemman, jossa hypitään hyvin korkealta todella matalalle. Laulajalla täytyy olla laaja ääniala ja vahvuutta sekä ylä- että alarekisterissä. Tepposen laulu oli huikean hienoa!
Marjukka Tepposen laulu oli huikean hienoa!
Cosi fan tutte on oikeastaan pelkästään laulua, sillä oopperassa on 10 aariaa ja 14 yhtyelaulukohtausta. Monesti ollaan sitä mieltä, että tämän oopperan suola ovat yhtyelaulukohtaukset. Niin varmasti onkin. Tämän kuusikon äänet soivat yhteen todella kauniisti riippumatta siitä, olivatko äänessä kaikki kuusi vai viisi, neljä, kolme tai kaksi, pelkästään miesäänet, pelkästään naisäänet – samantekevää, yhteislaulu oli aina nautittavaa kuultavaa.
Liekö kapellimestari Christoph Altstaedtin ansiota, että jokainen solisteista sai tilaa myös omille aarioilleen. Ne oli rauhoitettu niin, että laulusta pääsi nauttimaan täysin rinnoin. Marjukka Tepposen pitkä aaria ”Come scoglio immoto resta, contra i vente e la tempesta”, jossa Fiordiligi tuntee syyllisyyttä siitä, että tuntee turhamaista nautintoa ihailun kohteena olemisesta, oli uskomattoman hieno, hidastempoinen ja syvällinen pohdiskelu ihmisenä olemisen raastavuudesta.
En ole tähän saakka ollut erityinen Cosi fan tutten ystävä. Nyt se teki suuren vaikutuksen. Intensiteetti ja jännite säilyivät läpi teoksen, laulu oli kautta linjan hienosti tasapainossa ja viiltävän kaunista. Hilpeys ja vakavuus vaihtelivat tavalla, joka toi elämän makua. Kyseessä ei ole pelkkä turhanpäiväinen hupailu. Ihminen on loppujen lopuksi aika naurettava olento, jolle kannattaisi oppia myös nauramaan. Myös itselleen. Armollista naurua.