Kaija Saariahon, Sofi Oksasen ja Aleksi Barriéren Innocencestä on kohistu, kun se on saatu ensi-iltaan Kansallisoopperassa. Kaiken saamansa kohinan se ansaitseekin, niin uudenlainen, mutta samalla kypsä ja hiottu teos on.
Kiinnostavaa keskustelua on käyty mm. juonipaljastuksista eli siitä, pitääkö ja saako oopperan juonen tuntea etukäteen vai heikentääkö juonen tunteminen katsomiskokemusta. Yleisellä tasolla ajatellaan, että ooppera on taidemuotona sellainen, että katsomiskokemus pikemminkin paranee sen seurauksena, että on etukäteen tutustunut teokseen huolellisesti.
Innocence on niin moniulotteinen, että katsomuskokemuksen intensiteetti säilyy, vaikka oopperan näkisi useita kertoja. Ainakin itse menen katsomaan teoksen uudelleen, kun tilaisuus siihen tarjoutuu. Erityisen kiinnostavaa on tulevaisuudessa nähdä muiden ohjaajien versioita.
Jätin Vesa Sirénin suosituksesta käsiohjelmaan tutustumisen tekemättä. Innocencen käsikirjoitus on sellainen, että sen monikerroksisuus ja jännite säilyivät aivan loppuun saakka. Sen vuoksi arvelen, että ooppera kestää monia katselukertoja, jotka nostavat aina esille kiinnostavia näkökulmia, joihin aiemmin ei ole kiinnittänyt huomiota.
Kun esityksen jälkeen ryhdyin lukemaan käsiohjelmaa, ihastuin siihen, kuinka huolellisesti oopperan syntymisestä kerrotaan. Sekä Aleksi Barriéren essee Väkivallan tuolla puolen että Kaija Saariahon haastattelu valaisevat todella hyvin sitä prosessia, joka käynnistyi, kun Lontoon Royal Opera House 2012 tilasi Kaisa Saariaholta nykymaailmaa käsittelevän oopperan. Saariaho oli lukenut Sofi Oksasen tuotantoa ja kysyi kiinnostaisiko Oksasta tehdä oopperakäsikirjoitus. Koska Oksanen ei ollut tehnyt oopperalibrettoja (näytelmiä kylläkin), mukaan otettiin myös Aleksi Barriére kääntäjäksi ja libretistiksi. Näin syntyi kolmen hengen tiimi, joka alkoi työstää teosta.
Sofi Oksanen esitti heti alkuvaiheessa kysymyksen: ”Mitä aihetta ei ole vielä oopperan keinoin käsitelty?” Tämä pohdinta johti sitten siihen, että aiheeksi valikoitui kouluampuminen ja siitä syntyvät traumat. Käsiohjelmassa ilmenee, että työskentelystä muodostui hyvin intensiivinen ja vuorovaikutteinen, vaikka Saariaho ryhtyikin varsinaiseen sävellystyöhön vasta, kun käsikirjoitus oli valmistunut. Saariaho kertoo, että säveltämiseen kului aikaa kolme vuotta päivittäistä työskentelyä.
Jos olen tähän saakka ihastellut Saariahon musiikin eteerisyyttä, tässä sitä ei ole tippaakaan. Aihe on niin ankara, että musiikki on hyvin kirkasta ja selkeää. Orkesterin sointikuva on jo heti alussa synkkä ja uhkaava. Se on myös hyvin rikas – ja kiehtova, kuten Saariaholla aina. Nyt se on todellinen runsaudensarvi. Orkesteri kuljettaa tarinaa hyvin voimakkaasti ja antaa sille myös vahvan tunnepohjan. Saariaho halusi säveltää vaikuttavan ja tiiviin oopperan. Sen kesto on vain tunti 45 minuuttia, mutta sen intensiteetti on pakahduttava.
Teoksesta huokuu vahvasti sen monitaiteellinen luonne. Aleksi Barriére on tehnyt suuren työn muokkaamalla käsikirjoituksen näyttämölle. Tärkeä ulottuvuus on, että tapahtumapaikka on kansainvälinen koulu, jossa puhutaan yhdeksää eri kieltä. Se muistutta ihmisten kulttuuritaustojen erilaisuudesta ja myös siitä, että samalla kun kieli yhdistää, se myös erottaa ihmisiä toisistaan. Kansainvälinen koulu on kuin Baabelin torni, jossa kohtaamisiin vaikuttaa kunkin oppilaan ja opettajan kieli ja kulttuuri. Monikielisyys ja eri maista tulevat oppilaat muistuttavat myös siitä, että kouluampuminen on totta eri maissa ja eri kulttuureissa, yksi ihmiskuntaa yhdistävä kokemus.
Kaija Saariaho kertoo, että hänen näkynsä teoksesta on alusta lähtien ollut fresco, eikä ihan mikä tahansa fresco vaan Leonardo Da Vincin Viimeinen ehtoollinen, jossa Jeesus nauttii opetuslastensa kanssa viimeisen aterian. Mukana on myös kavaltaja, Juudas. Ohjaaja Simon Stone on ottanut tämän kuvan mukaan heti oopperan alkuun, jossa hääseurue istuu hääaterialla.
Stonen ratkaisu, jossa talo pyörii näyttämöllä ja kohtaukset tapahtuvat talon eri huoneissa on nerokas ja toimii äärimmäisen hyvin Saariahon musiikin ja Oksasen ja Barriéren rakentamien dialogien kanssa. Tarina etenee juuri yksinpuhelujen tai dialogien myötä, kun esiin nousee aikaisemmin piilossa olleita yhteyksiä henkilöiden välillä. Kaikilla kolmellatoista (sama määrä kuin Viimeisessä ehtoollisessa) on jokin oma näkökulma, joka piirtää uuden näkymän ja avaa myös motiiveja teolle. Syyllisyys ja traumatisoituminen ovat hyvin monitahoisia ja monikytkentäisiä asisioita, jotka muodostavat tämän oopperan ytimen. Se on taso, mitä media ei juurikaan kerro ja joka muuttuu myös tabuksi, kun tragediaa seuraavat lyövät lukkoon omat kantansa, tietämättä asiasta juuri mitään.
Vaikka tarinan pintataso, kouluampuminen, onkin uusi aihe oopperalavalla, sen käsittely on vanhaa tuttua oopperaa eli pohdintaa elämän syvimmistä peruskysymyksistä, ihmisenä olemisesta ja oman olemisen eri ulottuvuuksista, jossa syyllisyydentunnne on yksi vahvimpia.
Osa rooleista on puherooleja. Usein ne tuntuvat huonosti sopivan oopperan kokonaisuuteen, mutta tässä ne istuvat täydellisesti. Saariaho sanookin tehneensä todella paljon töitä, jotta musiikki ja vokaaliosuudet saadaan tasapainoon. Tässä ne tuntuvat aivan luonnollisilta.
Tuntuu, että laulajien roolisuoritusten eritteleminen jotenkin särkee kokonaisuutta. Sen vuoksi tyydyn vain mainitsemaan, että Jenny Carlstedtin Tarjoilija on hyvin pysäyttävä ja Anu Komsin Anoppi ja Tuomas Pursion Appi tekevät vahvan tulkinnan sitä, millainen onnellisuusmuuri voi olla. Markus Nykäsen Sulhanen ja Ida Aholan Morsian joutuvat kohtaamaan menneisyyden tavalla, joka todennäköisesti tuhoaa liiton hääpäivänä ja Jyrki Korhosen papin syyllisyys siitä, ettei hän tehnyt mitään, intuitio häntä varoitti, on uskottava. Lucy Sheltonin Opettaja on hyvin puhutteleva.
Eniten esillä on ollut Markétan roolissa oleva Vilma Jää. Markéta on ampumisessa kuollut tyttö, joka elää äitinsä muistoissa. Tämä kansanlaulun nuori ammattilainen on häkellyttävä hieno. Jään kansanmusiikkitausta antaa Saariaholle mahdollisuuden tuoda mukaan ei-perinteistä oopperailmaisua, joka toimii uskomattoman hienosti. Eri musiikin genret kohtaavat ja istuvat luontevasti samaan teokseen.