Aivan ensimmäiseksi on todettava, että Kansallisoopperan Giacomo Puccinin Turandot on erinomaista, hyvin tehtyä ja loistavasti esitettyä oopperaa. Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Monet suuren yleisön suosimat klassikko-oopperat tehdään syystä tai toisesta välinpitämättömästi ja huolimattomasti, koska niiden suosio on joka tapauksessa taattu.
Ehkä ensimmäiseksi kannattaa nostaa esille musiikki. Se on oopperataiteen kova ydin. Kansallisoopperan ylikapellimestari Hannu Lintu on jo ehtinyt osoittaa, kuinka paljon hän saa irti tutuistakin oopperoista. Turandotin kohdalla tapahtuu jälleen niin. Turandot on hyvin ilmeikästä musiikkia, toisin kuin Puccinin varhaisemmissa oopperoissa, joissa teho perustuu lopulta melko yksinkertaisiin musiikillisiin keinoihin, Turandotissa orkesteri suorastaan pursuaa soittoa, patarummut pauhaavat ja musiikki kasvaa tämän tästä valtaviin mittoihin.
Seuraavaksi on nostettava esille kuoro, sillä Turandot on suuri kuoro-ooppera- Pekingiläisiä kadunmiehiä kuvaava kuoro on oleellinen osa tarinaa ja keskeinen osa musiikkia. Kansallisoopperan kuoro on erinomaisessa iskussa. Se soi herkästi ja kauniisti, mutta paisuu mahtaviin forte fortissimoihin, jotka yhdessä orkesterin kanssa saavat tuntemaan, kuinka musiikki alkaa värähdellä koko kehossa. Kuoron valmennuksesta on vastannut Marge Mehilane.
Entäpä ohjaus ja esillepano. Ooppera sijoittuu Kiinaan. Koko ooppera tapahtuu samassa lavastuksessa, jossa näyttämöä hallitsevat keisarinpalatsin massiiviset portaat. Lavan reunoilla olevat kirsikkapuut vievät ajatukset Aasiaan. Väkijoukko velloo portailla ja odottaa aikansa kansanhuveja, mestauksia. Ohjausta on syytetty staattiseksi. Minulle tulee mieleen Metropolitanin oopperat, joissa usein on hyvin massiiviset ja dekoratiiviset lavastukset. Massiivisilla lavastuksilla tehdään mahdolliseksi se, että solistit eivät kovinkaan paljon liiku lavalla vaan voivat keskittyä laulamiseen. Staattisuutta ei huomaa, eikä sitä huomaa tässäkään teoksessa, sillä päälle vyöryvä musiikki on niin mukaansa tempaavaa.
Hyvä oopperaohjaus on sellainen, ettei sen olemassaoloa edes huomaa. Tähän ruotsalaisohjaaja Sofia Adrian Jupither on yltänyt. Lavatyöskentely on hämmästyttävän luontevaa. Turandotin kaltaisten klassikkojen ohjauksissa kyse on myös siitä, että ohjaus tehdään ajatellen tulevaisuutta. Tätä Jupitherin ohjausta tultanee esittämään Kansallisoopperassa ainakin seuraavat kymmenen vuotta. Se pitää ohjausta tehtäessä ottaa huomioon. Teoksen pitäisi olla helposti uudelleen lämmitettävissä ja sen pitäisi ainakin jossakin mitassa noudattaa esityskonventioita, jotta sen uusintaesitykset olisivat suhteellisen helposti toteutettavissa.
Muistan vuosien takaa Verdin Don Carlon esityksen Budapestissa. Se oli vaikuttava esitys. Kun sitten tiedustelin, kuka sen on ohjannut, sain vastaukseksi: Tämä on niin vanha produktio, ettei ohjaajan nimi ole enää tiedossa.
Ohjaaja Sofia Adrian Jupither toteaa käsiohjelmassa, että ”perinteisesti Turandot sisältää vanhentuneita sukupuolirooleja, naisvihaa ja rasistisia stereotypioita. On koko taiteenlajin tulevaisuuden kannalta erityisen tärkeää, että näistä ongelmallisista teemoista puhutaan, koska vain silloin voimme puuttua niihin. Olemme työryhmän kanssa pyrkineet poistamaan teoksesta esitystradition vanhentuneet kerrostumat. Meidän lähestymistapamme Turandotiin on yksi yritys siitä, kuinka voisimme esittää oopperahistorian kannalta merkittäviä teoksia vielä nykyaikana.”
Tämä on siis ollut pyrkimyksenä ja siinä on onnistuttu hyvin, sillä Turandot on säilynyt ehjänä, eikä sen sisäistä jännitettä ole rikottu. Esityskonventioita voidaan siis muuttaa ja parantaa ilman liiallista alleviivaamista tai teoksen luonteen muuttamista. Olen kaksi kertaa nähnyt sellaisen oopperaesityksen, josta on välittynyt, ettei ohjaaja itsekään usko teokseen. Se on katsojan kannalta häkellyttävä kokemus, kun ohjaus alkaa kritisoida itse teosta. Turandotista käydyssä keskustelussa olen ymmärtänyt, että näin olisi pitänyt toimia. Onneksi ei ole toimittu.
Vielä tässä kolmannessakin esityksessä Turandotin lauloi Armenialainen Astrik Khanamiryan, koska Miina-Liisa Värelä on yhä sairaana, eikä voi laulaa. Khanamiryan sopii erinomaisesti Turandotin rooliin, omasta asemastaan tietoisena, muiden yläpuolelle itsensä kuvittelevana prinsessana. Hän myös kasvaa kauniisti ulos koppavasta, poispilatun lapsen roolistaan, kun ei voi vastustaa Calafin (Leonardo Caimi), rakkautta. Italialaistenori sopii mainiosti rooliin, eikä tähtiaaria Nessun dorma tuottanut pettymystä. Hannu Linnun ratkaisu estää väliaplodit oli kokonaisuuden kannalta erinomainen, sillä osuuhan aaria tarinan kannalta hyvin merkitykselliseen kohtaan, eikä sen irrottaminen ihan hirveän hyvin sovi draaman etenemiseen. Caimi tekee uskottavan roolin järkensä kadottaneena, etäiseen, jääkylmään prinsessaan rakastuneena nuorena miehenä, joka on valmis vaikka menettämään henkensä saadakseen prinsessan.
Ei lähdetä nyt pohtimaan poliittisia motiiveja, joita taustalla saattaa olla, onhan Calaf valtaistuimeltaan syöstyn Timurin (Matti Turunen), sokeana vanhuksena kaupungin kaduilla veltavan miesparan poika, jolla varmasti on myös halua kostaa ja palauttaa isältä perimänsä asema takaisin. Turunen tekee puhuttelevan roolin ja hänen muhevaa bassoaan on ilo kuunnella.
Liùn roolin laulaa Reetta Haavisto. Roolihan on sydäntä särkevän kaunis. Haavisto tekee hyvää työtä. Pahaksi onneksi Haavisto joutuu ainakin omalla kohdallani vertailuun Soile Isokosken kansa, jonka koin ainakin 10 vuotta sitten samassa roolissa samalla lavalla.
Usein Pimg (Jussi Merikanto), Pang (Mika Pohjonen) ja Pong (Tomas Pavilonis) ohjataan olemaan täysiä pellejä, jonkinlaisia tahdottomia marionetteja. Tässä rooli oli uskottavampi, kun kolme ministeriä yritti epätoivoisesti saada Calafin luopumaan aikeestaan saada prinsessa itselleen oman henkensä menettämisen uhalla.
Haluatko keisariksi? viittaa tietysti siihen, etteivät kansan viihdyttämisen keinot kovin paljon ole vuosisatojen aikana muuttuneet. En ole lainkaan varma, että ihminen olisi jalostunut ja muuttunut paremmaksi edes vuosituhansien aikana. On tärkeää, että taiteen tekijät pohtivat sitä, mitä taiteen keinoin halutaan sanoa ja puhdistavat teoksia sopimattomista sisällöistä.
Minusta Turandot on erinomainen esimerkki siitä, kuinka siinä voidaan onnistua niin, että itse teos ei kärsi, sillä Turandotin kaltaisten klassikkojen suosio ei perustu naisvihaan, rasismiin tai kuviteltuun länsimaiseen ylivertaisuuteen. Suosio perustuu ennen muuta siihen upeaan, jopa nerokkaaseen, musiikkiin, johon vain Puccinin kaltainen säveltäjä on kyennyt.