Gaetano Donizettin 1840 ensi-iltansa saanut Rykmentin tytär on tyylipuhdasta koomista oopperaa. Donizetti sävelsi sen kymmenisen vuotta ennen kuin operetti tyylilajina syntyi. Rykmentin tytär sopii mainiosti operetin esikuvaksi, niin hilpeää ja purevaa sen huumori on – ja samalla äärimmäisen kaunista musiikkia.
Meiltä on ehkä jäänyt huomaamatta, kuinka merkittävä ooppera Rykmentin tytär on. Heti ensiesityksen jälkeen siitä tuli valtavan suosittu Pariisissa. Siitä tuli myös eräänlainen kansallisooppera, jota oli tapana esittää Bastiljin valtauksen muistopäivänä 14. heinäkuuta. Kun oopperagenren on niin vahvasti ottanut haltuunsa vakava ooppera, koomiset oopperat usein sivuutetaan hieman hymähdellen.
Rykmentin tytär on upeaa musiikkia, kuten Donizzettin oopperat ovat. Saattaa olla, että yksi syy siihen, miksi Rykmentin tytär on melko harvoin ohjelmistossa, on se, että sopivan tenorin löytäminen ei ole aivan helppoa. Rykmentin tytärhän on kuuluisa miespääroolille sävelletystä aariasta ”Ah, mes amis”, jossa peräti yhdeksän kertaa mennään korkeaan C:hen.
Säännöthän on tehty rikottaviksi.
Onhan se huikea kohta, vaikka oopperasta löytyy useita huomattavasti kauniimpiakin aarioita. Mutta ylä-äänet lumoavat katsomon. Niin tälläkin kertaa. Kun meksikolaistenori Javier Camarena lopetti upeasti laulamansa aarian, suosionosoituksista ei tullut loppua ennen kuin Camarena esitti aarian uudelleen. Metropolitanissa on kyllä sääntö, että encoreja ei kesken esitysten lauleta, mutta säännöthän on tehty rikottaviksi.
Rykmentin tytär muistuttaa siinäkin mielessä operettia, että encore kesken esityksen ei riko draamallista ilmaisua, sillä siinä ei ole sellaista intensiteettiä, joka tästä häiriintyisi. Tosin heti perään tuleva Marian aaria ”Il faut partir” on kyllä niin hurmaava, että ainakin minun korvissani se ohittaa tenorin korkeiden C-sävelten vyöryn.
En muista nähneeni yhtä villiä menoa Metropolitanin näyttämöllä.
En muista nähneeni yhtä villiä menoa Metropolitanin näyttämöllä. Kieli on poskessa kaiken aikaa ja huippulaulajat nauttivat päästessään tekemään karikatyyrihahmoja.
Eteläafrikkalainen sopraano Pretty Yende alkaa jo kuulua Metropolitanin vakiosolisteihin. Hänen sopraanonsa onkin järkyttävän kaunis. Mutta hän osaa myös heittäytyä komediennen rooliin ja pistää itsensä näyttämöllä likoon tavalla, joka ei jätä katsojaa kylmäksi. Haastattelussa Yende sanookin, että hän on zulu ja osa komiikasta nousee tästä taustasta.
Myös Javier Camarena tekee mainion roolin naivina kosija Toniona.
Mezzosopraano Stephanie Bythe ja bassobaritoni Maurizio Murano ovatkin todellisia oopperakoomikkoja, jotka pystyvät tekemään pienin elein uskomattomia temppuja. Ja koska ollaan Metropolitanissa, pienen, mutta äärimmäisen ilmaisuvoimaisen puheroolin tekee näyttelijälegenda Katheen Turner, eikä yleisö ole pysyä nahoissaan.
Kuorohan on tässä tarinassa yksi pääosan esittäjä, sillä Marie on pikkutyttönä löytynyt ja rykmentin miesten kasvattama tyttö, jolle sotilaat ovat isiä. Kuoro tekeekin poikkeuksellisen hienon suorituksen ilmeikäänä ja vahvasti emotionaalisena ryhmänä, jolle oma tytär on kaikki kaikessa.
Metropolitanin ohjauksesta vastaa Laurent Pelly. Alun perin tämä Rykmentin Tytär on esitetty Lontoossa 2010. Tapahtumat on sijoitettu I maailmansodan aikaan, vaikka libretossa tapahtumat ajoittuvat vuoden 1815 paikkeille. Sen vuoksi tässä päästään käyttämään loppuratkaisussa jopa panssarivaunua, mikä tuokin oman hilpeytensä. Muutenkin ohjaus poikkeaa paljon Metropolitanin jäykähköstä linjasta. Toisen näytöksen palatsi on ikään kuin kulissi, joka ilmentää aristokratian elämäntapaa, jossa todellisuuskin on muuttunut näyttämöksi, jossa jokaisella on ennalta määrätty roolinsa.
Musiikin johdosta vastannut Enrique Mazzola on niin ilmeikäs, että alkusoitossa, kun häntä näytettiin enemmän, tuli jo oma ohjelmanumeronsa..