Richard Wagnerin Tristan ja Isolde on ooppera, jossa teoksen sisäinen jännite pitää katsojaa pihdeissään, niin, että kronologinen aika menettää merkityksensä. Samaa on Wagnerin muissakin oopperoissa, mutta Tristanissa piirre korostuu.
Sen vuoksi on aloitettava kapellimestari Hannu Linnusta, joka kykenee pitämään jännitteen yllä mestarillisesti. Wagner itsekin puhuu siitä, kuinka pyrkii soinnin loppumattomuuteen.
Tähän päättymättömyyteen sitten liittyvät tapahtumat lavalla.
Kansallisoopperan tämän kevään päätöksenä esitetty Tristan ja Isolde on uusintaensi-ilta vuodelta 2013. Selkeä, pelkistetty ohjaus on Elisabeth Lintonin, jonka uusintaensi-iltaan ovat ohjanneet Anna Kelo ja Jere Erkkilä. Steffen Aarfingin lavastuksella on myös keskeinen merkitys. Näyttämökuvat ovat poikkeuksellisen intensiivisiä.
Tristan ja Isolde on ulkoisesti lähes liikkumaton, tyhjä ja autio. Siitä syntyy ensimmäinen paradoksi: juuri se tekee Tristanista poikkeuksellisen intensiivisen, jos sisäisen jännitteen rakentamisessa onnistutaan.
Ensimmäisessä näytöksessä lavalla ovat lähes pelkästään Isolde (Johanna Rusanen-Kartano) ja hänen palvelijansa Brangäne (Lilli Paasikivi) Ollaan laivassa matkalla Cronvalliin kuningas Marken luo. Tristan vie irlantilaisprinsessa Isoldea leskikuninkaan uudeksi puolisoksi surmattuaan aiemmin tämän kihlatun. Isolde olisi voinut surmata haavoittuneen Tristanin, mutta surmaamisen sijaan hän parantaa rohdoillaan Tristanin – ja tiedostamattaan rakastuu häneen.
Isolde näkee umpikujassaan vain yhden ratkaisun. Sekä Tristanin että hänen on kuoltava, ja hän pyytää palvelijaansa Brangäneä antamaan heille kuolonjuoman. Hellämielinen Brangäne antaa kuolonjuoman sijaan lemmenjuomaa, jota juotuaan Tristan ja Isolde ovat pääsemättömissä toisiltaan.
Johanna Rusanen-Kartano elää Isolden epätoivon väkevästi ja monitahoisesti. Hän kykenee eläytymään roolin koko tunneskaalaan, johon lomittuvat suru, inho, pelko, viha ja vielä tiedostamattomana oleva ihastus ja rakkaus. Rusanen-Kartanon Isolde on lihaa ja verta, ja hänen äänensä soi kauniisti niin pianissimoissa kuin forte fortissimoissa, tuntuu, että äänivaroja riittää loputtomiin, sillä Isolde laulaa ensimmäisessä näytöksessä lähes taukoamatta puolitoista tuntia.
Lilli Paasikiven Brangäne on vahvuudessaan hyvin tasapainoinen pari Rusanen-Kartanon Isoldelle. Jännite ei herpaannu hetkeksikään.
Toisen näytöksen vaikuttavin kohtaus on kuningas Marken (Matti Salminen) monologi. Näkemäni esitys oli myös Salmisen 50-vuotistaiteilijajuhla, joten esitykseen sisältyi aivan erityinen lataus.
Monologissa Marke kertoo pettymyksestään Tristania kohtaan. Tristan, joka on ollut uskollisista uskollisin ja kunniallisista kunniallisen, Marken lähin ystävä, on pettänyt hänet. Sen sijaan, että olisi tuonut hänelle nuoren, kauniin puolison, Tristan meneekin itse rakastumaan Isoldeen ja teollaan pilaa kaiken, tuhoaa luottamuksen ja ystävyyden.
Salmisen monologi on järkyttävä, sillä hän ei pauhaa. Pettymys on niin suuri, että hän jaksaa hädin tuskin kuiskata, sillä lähimmän ystävän petos on lähes ylivoimainen kestää. Salmisen tulkinta on niin pysäyttävä, että vedet kihoavat silmiin.
Kolmannessa näytöksessä ystävänsä Melotin tikariniskusta haavoittunut Tristan (Robert Dean Smith) on palannut kotiinsa Bretagneen ja tekee kuolemaa lähimmän miehensä Kurwenalin (Tommi Hakala) seurassa.
Kohtaus tarjoaa samaa intensiteettiä, mutta syystä tai toisesta Robert Dean Smith ei saavuta tarvittavaa tunnetilaa ja sinänsä moitteeton suoritus jää muuhun oopperaan nähden ulkokohtaiseksi. Tommi Hakala Kurwenalina pystyy Tristania intensiivisempään suoritukseen.
Selittyykö intensiteetin puute sillä, että Robert Dean Smith, joka on erittäin kokenut Tristanin laulaja, ei ole ollut mukana harjoittelujaksolla, sillä hän esitti vain kaksi viimeistä esitystä, kun Jyrki Anttila esitti kolmen ensimmäisen kerran Tristania. Mene ja tiedä.
Tämä kertoo, kuinka vaativa teos Tristan ja Isolde esittäjille on. Sataprosenttia ei riitä, tarvitaan itsensä ylittämisen kyky, joka Johanna Rusanen-Kartanolta löytyy. Mutta kyllä se löytyy myös Lilli Paasikiveltä, Matti Salmiselta ja Tommi Hakalalta sekä Hannu Linnulta, jonka käsissä orkesteri soitti herpaantumatta hetkeksikään.