Aulis Sallisella on keskeinen rooli suomalaisen oopperaboomin synnyssä. Ennen kuin Sallinen vuonna 1975 sävelsi Olavinlinnan 500-vuotisjuhlille ensimmäisen oopperansa Ratsumies, suomalainen ooppera oli elänyt hiljaiseloa. Oopperoita syntyi silloin tällöin, eikä edes suomalainen oopperayleisö niitä löytänyt.
Kuusi oopperaa säveltänyt Sallinen on primus inter pares suomalaisten oopperasäveltäjien joukossa. Niinpä hänen uusin teoksensa Linna vedessä on herättänyt jo ennakkoon suurta kiinnostusta. Se ei ole ooppera, vaan kronikka, joka kertoo Olavinlinnan historian. Se sopii lounaaksi.
Kullervo yrittää vastata ihmisenä olemisen peruskysymyksiin pahan synnystä ja olemuksesta.
Illalliseksi on tarjolla jotakin tuhdimpaa: Kullervo, joka on tyylipuhdas antiikin tragedia, joka yrittää vastata ihmisenä olemisen peruskysymyksiin pahan synnystä ja olemuksesta.
Kun lauantai-ilta kääntyy suomalaiseksi suviyöksi, kokemukset ovat niin tyhjentäneet mielen, että ei tee mieli sanoa yhtään mitään. Sulatellaan nyt vain nähtyä, kuultua ja koettua.
Linna vedessä on hyvin hienostunut ja hienoviritteinen teos. Se on sävelletty kamariorkesterille. Lavalla on 17 soittajaa, neljä
laulajaa ja kertoja. Teosta johtaa Ville Matvejeff, yksi nuoren polven valovoimaisimmista kapellimestareistamme, jolle mahdollisuus johtaa Aulis Sallisen kantaesitys on kunniatehtävä. Säveltäjä tietää, kenelle partituurin antaa.
Linna vedessä perustuu Lassi Nummen samannimiseen, vuonna 1975 valmistuneeseen Olavinlinnan historiasta kertovaan runoteokseen, jonka Sallinen sai jo samana vuonna ehkä taka-ajatuksena se, että hän myös säveltäisi teoksen. Joskus asiat kypsyvät nopeammin, joskus hitaammin. Sallinen sävelsi ja kronikan muodostavat nyt 12 toisiinsa liittyvää laulua tai tarinaa, jotka kertovat, mikä on ollut tämä Kyrönsalmessa seisova kivikolossi.
Kronikka alkaa kuvailulla rikkummattomasta luonnotilasta, joka vallitsi Savon saloilla ennen linnan rakentamista. Siinä on jotakin samaa kuin Händelin Luomisessa, jotakin auvoista, jotakin ehjää, särkymätöntä, jotakin, mihin ihmiskäsi ei ole vielä ehtinyt kajota. Ihmisen ja luonnon suhde ei ole järkkynyt, kun ihminen on vielä osa luontoa, elää luonnon ehdoilla ja alistuu luonnon kiertokulkuun.
Sitten tulee Erik Akselinpoika Tott, juutti, joka jo on Viipurin linnanherra. Aikaansaava mies on saanut tehtäväkseen varustaa Ruotsin itärajan suojaksi uuden linnan strategisesti tärkeään kohtaan, paikkaan, jossa vihollisen on helppo ylittää suojana oleva vesistö.
Aikaansaava mies on saanut tehtäväkseen varustaa Ruotsin itärajaa.
Tarinoihin alkaa tulla traagisuutta, ihmiskohtaloita, politiikkaa, jota Olavinlinnan on paikaltaan todistanut ollen milloin Ruotsin, milloin Venäjän hallussa rajalinnoituksena. Nyt ylvään vanhuksen merkitys puolustuslinnoituksena on kadonnut, mutta se seisoo paikoillaan ja katselee kävijöitään. Jollekin kävijälle sen jylhä majesteetillinen rauha saattaa kuiskata kysymyksen: kuka sinä olet?
Kronikka on siis sävelletty orkesterille, neljälle laulajalle, kertojalle ja Olavinlinnalle. Ville Matvejeffin johtama ensamble puhaltaa yhteen hiileen. Lavalla olevan orkesterin soittama musiikki nousee hyvin keskeiseen rooliin, se on kaunista, kuvailevaa ja jollakin lailla seesteistä. Laulajina sopraano Tiina-Maija Koskela, mezzo Tuija Knihtilä, tenori Jussi Myllys ja baritoni Tommi Hakala kertovat tarinoita linnan historiasta. Kertoja Jukka-Pekka Palo vie tarinoita eteenpäin. Kari Heiskanen on tehnyt taidokkaan, minimalistinen ohjauksen.
Linna vedessä aikaan saa kummallisen taikapiirin, jossa historia ja nykyhetki kohtaavat, linnan kiviseinät muuttuvat eläviksi, voi aistia vuosisataisen historian, joka liittää meidät menneeseen ja menneen meihin, sukupolvien ketjuun. Hieno Suomi 100-vuotta -teos.
Kullervo on Aulis Sallisen neljäs ooppera vuodelta 1992. Sen piti olla uuden oopperatalon ensimmäinen esitys. Ooppera valmistui, mutta oopperatalo myöhästyi, joten se sai kantaesityksensä Los Angelesissa.
Vaikka Kullervo on Suomen kalevalalaista tarustoa, tarina on universaali. Se on tyylipuhdas antiikin tragedia, joka yrittää ratkaista ihmiskunnan ikuisia kysymyksiä pahan synnystä ja olemuksesta. Aivan samalla tavalla kuin tänä päivänä asetamme pahan kohdatessa kysymyksen siitä, kuinka tämä on mahdollista, on kysytty jo tuhansia vuosia sitten.
Aivan samalla tavalla vastaukset nyt ja silloin ovat vaillinaisia, mutta jotakin pahassa liittyy kokemaamme epäoikeudenmukaisuuteen, arvottomuuteen, hylätyksi tulemiseen ja häpeään.
Jotakin pahassa liittyy kokemaamme epäoikeudenmukaisuuteen, arvottomuuteen, hylätyksi tulemiseen ja häpeään.
Kullervo on arkkityyppi, joka joutuu setänsä orjaksi, kun tämä veljesvihan raivossa on polttanut veljensä talon tuhkaksi. Setä myy Kullervon sepän orjaksi. Sepän nuori vaimo viettelee Kullervon, mutta nauraa tämän miehiselle kokemattomuudelle. Tämän häpeän Kullervo kostaa tappamalla naisen.
Ystävä ja orjaveli Kimmo yrittää auttaa väkivaltaista Kullervoa, joka vahingossa löytää saloilta talon, jossa elävät hänen kuolleiksi kuvittelemansa vanhemmat ja toinen sisko. Kun vanhemmat ymmärtävät, että pelkoa herättävä tulija on Kullervo, isä kieltää tämän olevan poikansa. Sisar pelkää tulijaa. Käy ilmi, että toinen siskoista on kadonnut. Kyseessä on sama tyttö, jonka Kullervo tapasi metsässä, he ihastuivat ja viettivät yhteisen rakkauden yön. Kun he ymmärsivät olevansa sisar ja veli, sisar tappoi itsensä. Sokea laulaja (Birthe Wingren) laulaa legendan sukurutsasta.
Kullervo kertoo totuuden vanhemmilleen, ja lähtee pois. Äiti laulaa surustaan.
Kullervo pestaa rosvojoukon avukseen kostaakseen sedälleen hänen tekonsa. Unton talo poltetaan, naiset raiskataan ja väki tapetaan. Kimmo tuo viestin, että vanhemmat ja sisar ovat kuolleet pian Kullervon lähdön jälkeen. Myös Kimmo menettää järkensä, vaikka Kullervo ensi kertaa elämässään tuntee empatiaa jotakin ihmistä kohtaan.
Kostettuaan Kullervo jää yksin. Kalevalassa Kullervo surmaa itsensä, mutta ohjaaja Kari Heiskanen on päätynyt eri ratkaisuun. Kostoa halunnut Kullervo on yksin, avaa oven ja jää ovelle seisomaan. Oven avaaminen on merkki jostakin uudesta. Katsojan pohdittavaksi jää, kumpi on suurempi rangaistus, kuolla vai jäädä elämään kaiken tekemänsä kanssa?
Kumpi on suurempi rangaistus, kuolla vai jäädä elämään kaiken tekemänsä kanssa?
Tarina on hyvä kertoa, sillä nyt ollaan ohjaajan maailmassa. Kari Heiskanen on saanut tarinaan järkyttävän intensiteetin. Tapahtumat etenevät vääjäämättömästi. Mikään, mihin Kullervo tarttuu, ei muutu ehjäksi. Hänen lapsena kokemansa vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden tuoma kostohimo hävittää kaiken tieltään, kasvattaa vääryyttä vääryyden päälle.
Kullervoa esittävä baritoni Ville Rusanen on itsensä vihollinen, josta tulee uhri ja syyllinen, joka ei uskalla eikä osaa rakastaa eikä ottaa rakkautta vastaan, hyväksikäytetty ja hyväksikäyttäjä, joka kiusaa ja uhkaa jopa kohtalotoveriaan Kimmoa, jonka surkeuteen tenori Dan Karlström hienosti eläytyy.
Muutenkin miehitys on ensiluokkainen. Kari Heiskanen on vaatinut laulajilta myös paneutumista henkilöhahmoon ja rakentanut uskottavat karaktäärit. Johanna Rusanen-Kartano on äitinä ja äidin surun kuvaajana äärimmäisen koskettava, Hannu Forsbergin Kalervo-isä on tylyäkin tylympi ja Sanna Matinniemi sisarena aidosti pelokkaan oloinen. Sepän nuori vaimo Nina Keitel on sekä keimaileva seksiobjekti että miehisen itsetunnon nujertaja. Petri Bäckström Metsästäjänä on koko oopperan ainoa komediallinen hahmo, luonnerooli hänelle. Niklas Spånbergin Untolle pahuudessa vertoja vetää vain hänen vaimonsa (Tiina Penttinen). Johann Tilli, Lasse Penttinen ja Markus Suihkonen muodostavat villin lännen -tyylisen rosvojoukon.
Kari Heiskanen on pistänyt myös kuoron liikkumaan. Antti Mattilan neljä taloa näyttämöllä sekä lauta-aita, josta kuoro saapuu hetkessä näyttämölle ja poistuu sieltä ovat nerokkaan yksinkertaisia. Sitä täydentää Ilkka Paloniemen valosuunnittelu ja Riitta Anttonen-Palon puvustus. Matti Hyökin valmentamalla kuorolla on paljon laulettavaa, ja kun se myös on tärkeä, liikkuva toimija, näyttämökuvat ovat paikoin todella hurjia.
Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä Hannu Lintu pitää Aulis Sallisen musiikin jännitteen yllä kaiken aikaa, missä on runsaasti haasteita, kun aina jatketaan kohti uusia vastoinkäymisiä, eikä tragedian arsenaalia saa purkaa kesken kaiken.
Kun säveltäjä itse astui lavalle, yleisö nousi kunnioittamaan häntä.
Eipä ihme, että yleisö osoitti hurmioituneena suosiotaan. Kun säveltäjä itse astui lavalle, yleisö nousi kunnioittamaan häntä kuten Linna Vedessä -esityksen jälkeenkin.