Kun Kansallisooppera keväällä ilmoitti, että Verdin Trubaduurin Leonoran osaan on kiinnitetty venäläissopraano Elena Stikhina, suomalaisissa oopperapiireistä kuului pieni kohahdus, sillä Stikhina on parissa vuodessa noussut yhdeksi kaikkein lupaavimmista nuorista laulajista maailmassa. Huippukiinnitys!
Stikhinan maine ei vielä ole saavuttanut aivan kaikkia. Hänen resitaalikonserttiinsa Leppävirran kirkkoon helteisenä heinäkuun sunnuntaina saapui vain satakunta kuulijaa. He saivatkin sitten nauttia poikkeuksellisen hienosta laulutaiteesta. Olen varma, että tätä konserttia tulemme muistelemaan, kun tulevaisuudessa seuraamme, millaisen karriäärin Stikhina oopperamaailmassa tulee tekemään.
Stikhinan maine ei ole saavuttanut vielä aivan kaikkia.
Se, että Elena Stikhina oli laulamassa Leppävirran kirkossa, johtuu festivaalijohtaja Jan Hultinin kontakteista, mutta myös vähän hyvästä onnesta.
Hultin oli koelaulutilaisuudessa New Yorkissa yhdessä Marjukka Tepposen ja Kevin Greenlawn kanssa ja heillä oli käytössään suuri huoneisto majapaikkana. Sinne saapui myös Elena Stikhina, Lesnoista Uralilta kotoisin oleva, lupaava vuonna 1986 syntynyt laulajatar. Paikalta oli muuten ehtinyt poistua Tuuli Takala, joka lauloi oman resitaalinsa samaisena sunnuntaina Savonlinnassa. Tepponen ja Takala puolestaan vuorottelivat Gounodin Faustin Margaretan roolissa Olavinlinnassa. Eivät nämä oopperapiirit niin järin suuret ole.
Mutta näinhän näitä kiinnityksiä päästään tekemään. Palkkiotaso on vielä sellainen, että kiinnittäminen Joroisten musiikkipäivillekin onnistuu. Mutta tuskinpa enää tulevaisuudessa.
Elena Stikhina on kiinnitetty Pietarin Mariinskin solistikuntaan, mikä jo sellaisenaan kertoo laulajattaren tasosta. Valeri Gergijevillä on maine nuorten laulajien löytäjänä. Tarjonta, josta hän pääsee valitsemaan, on suuri ja kilpailu kovaa. Pari vuotta Vladivostokissa laulaneelle Stikhinalle muutto Pietariin oli paitsi taiteellisesti merkittävä, myös helpotus matkustamisen kannalta.
Leppävirralla oli siis tarjolla huipputason laulua. Pianistina oli Hans-Otto Erhrtröm, joka on erikoistunut laulajien kanssa työskentelyyn niin korrepetiittorina kuin konserteissa.
Huolestuin hieman yleisömäärä pienuudesta, koska pelkäsin, ettei se tyydytä taiteilijaa, joka on jo päässyt maistamaan maineen hunajaa. Tulevalla kaudella Stikhinalla on nimittäin myös Metropolitan-debyytti Puccinin Sur Angelican nimiroolissa.
Harvalukuinen yleisö pääsi nauttimaan täysin siemauksin upeasta musiikista. Tunnelma oli hyvin intiimi. Stikhina ja Erhrstöm osasivat ottaa huomioon lähes tyhjän kirkon pitkän kaiun ja esittivät musiikkia sellaisella tempolla, jossa kaiku tuki musiikkia ja antoi sille erityisen vaikuttavan soinnin.
Lopputulos palkitsee kuulijan.
Stikhinan kaltaisille suurille laulajille on ominaista se, että ääni toimii täysin samalla tavalla, oltiinpa ylä- tai alarekisterissä. Se soljuu käsittämättömän helpon ja vaivattoman näköisesti huolimatta siitä, että ollaan huikean korkealla tai erittäin alhaalla. Tekniikka on niin hyvin harjoiteltu. Tämä tuli esille jo ensimmäisessä numerossa, Norman aariassa Bellinin samannimisestä oopperasta. Kyseessähän on bel canto -ooppera, jossa tarvitaan aivan erityinen laulutekniikka, sillä säveltäjä on kirjoittanut paljon lyhytkestoisia nuotteja, jotka kuviovat melodiaa. Hengitystekniikan avulla ääni saadaan jatkumaan katkeamattomana virtana. Tekniikka on äärimmäisen vaikea, mutta lopputulos palkitsee kuulijan.
Chopin muuten ihastui bel cnto -oopperaan ja hänen pianomusiikkinsa käyttää samaa tekniikkaa. Pyrkimyksenä on, että syntyy loppumattomalta kuulostava melodia.
Norman lisäksi kuultiin aariat Cílean Adriana Lecouvreurista, Puccinin Sur Angeligasta ja Verdin Trubaduurista. Kaikissa Stikhina osoitti, että hänellä on uskomattoman äänen ja täydellisen tekniikan lisäksi myös kykyä ilmentää teoksen sisältöä ja välittää erilaisia tunnetiloja.
Sitten ihan pieni tauko ennen kuin vuorossa on Tatjanan kirjeaaria Tsaikovskin Jevgeni Oneginista. Tatjanan roolihan on se, mikä ehkä eniten kuljettaa venäläisiä laulajia eri puolilla maailmaa, sillä usein rooliin halutaan äidinkielenään venäjää puhuva laulaja.
Anna Netrebko, yksi tämän hetken kysytyimmistä Tatjanan roolin laulajista, taitaa saada Stikhinasta seuraajan. Netrebko kieltämättä alkaa olla jo hieman liian varttunut esittämään viatonta nuorta Tatjanaa. Elena Stikhinalla sen sijaan edessä on vielä useita vuosia Tatjanana.
Tatjanan kirjeaariaa seurasi viisi Sergei Rahmaninovin laulua, jossa kieli ja musiikki yhdistyvät järkyttävän kauniilla tavalla. Näissä yksinlauluissa nousi esiin myös Stikhinan lied-laulajan kyky, jota ooppera-aarioissa ei pääse kokemaan.
Konsertin päätti yksi laulukirjallisuuden virtuaalinumero, Delibesin Les filles de Cadix, jossa Stikhina osoitti, että tekniikka on kunnossa, trillit irtoavat kuin vettä vain ja hankalat intervallit ovat lastenleikkiä. Kun tekniikka on kunnossa, laulamisen ilo ja nautinto pääsevät esille.
Yleisö sai nauttia myös kahdesta ylimääräisestä. Ensin aariasta Verdin Sisilialaisesta vesperistä ja lopuksi harras, unelman pehmeä Rahmaninovin laulu.
Näin syntyy koko elämän kestäviä muistoja.
Kuva: Marcus Junttanen