Giacomo Puccinin musiikki on niin kertakaikkisen upeaa. La Bohémessa esille nousee vielä se, että ooppera on musiikillisesti tehty sangen yksinkertaisista aineksista, jotka toistuva hieman muunneltuina pitkin koko oopperaa.
Puccini joutui itsekin uransa alkuaikoina kokemaan, millaista on nälkätaiteilijan elämä. Vasta hänen kolmas oopperansa Manon Lescaut, joka sai ensi-iltansa Torinossa helmikuussa 1893, oli läpimurto ja teki Puccinista italialaisen oopperan johtohahmon Verdin jälkeen.
Puccini ryhtyi Manon Lescaut’n jälkeen aikailematta suunnittelemaan uutta oopperaa. Tekstiksi hän valitsi jo kerran hylkäämänsä Henri Murgerin osittain omaelämänkerrallisen romaanin tai kirjoituskokoelman Scénes de la vie de Bohémen, joka oli ilmestynyt jo vuonna 1851.
Sävelletään molemmat ja annetaan yleisön päättää.
Pajazzon säveltäjä Ruggero Leoncacallo oli myös ryhtynyt säveltämän oopperaan samasta tekstistä. Leoncavallo ja Puccini tapasivat kahvilassa Milanossa ja Leoncavallo pyysi, ettei Puccini tarttuisi aiheeseen, jota hän oli jo säveltämässä. Puccini ei suostunut vaan sanoi kylmästi, että sävelletään molemmat ja annetaan yleisön päättää. Leoncavallon ja Puccinin ystävyys päättyi tähän tapaamiseen.
Puccini sai oman oopperansa ensin valmiiksi. Se sai ensi-iltansa Torinossa helmikuussa 1896. Se sai etenkin kriitikoilta sangen viileän vastaanoton. Pitipä arvovaltainen kriitikko Carlo Borsezio sitä säveltäjän hetkellisenä virheenä, joka jättää vain vähäisen jäljen oopperan historiaan.
Leoncavallo sai oman oopperansa valmiiksi vuotta myöhemmin. Se sai suotuisan vastaanoton, mutta on myöhemmin vaipunut täysin unholaan. Sen sijaan Puccinin La Bohéme kuuluu maailman esitetyimpien oopperoiden joukkoon.
La Bohéme on libretoltaan yksi arkisimmista oopperoista. Siinä ei ole sankareita eikä rosvoja. Se on yksi verismiksi kutsutun suuntauksen tyylipuhtaimpia edustajia. Verismi on tyylisuunta, joka pyrkii realismiin. Kerronnan realistisuus saa katsojan samastumaan tarinan hahmoihin.
Tarinan keskiössä on neljä boheemia taiteilijaa. He ovat rutiköyhiä, mutta eivät millään lailla säälittäviä. Itse asiassa he elävät oman luomistyönsä vimmaista vaihetta, jonka keskiössä on luomisen sisäinen palo, jota ryydittää keskinäinen ystävyys, hauskanpito ja huoleton elämäntapa. Jos rahaa on, mennään ulos törsäämään, jos ei ole, tyydytään juomaan vettä ja syömään suolakalaa.
Tuhlailuun on varaa.
Ohjaaja Kari Heiskanen on löytänyt tämän hilpeän huolettomuuden ja hauskanpidon erinomaisesti. Keskellä hauskanpitoa Rodolfo kohtaa Mimin, koruompelijan, joka alkaakin merkitä enemmän kuin on tarkoitus. Puccini uhraa kauneimmat aariat jo Rodolfon ja Mimin kohtaamisessa ensimmäisessä näytöksessä. Mutta eipä hätää, musiikki on koko ajan niin kaunista, että tuhlailuun on varaa.
Toisessa näytöksessä miesten elämään astuu laulajatar Musetta ja nyt viedään Marselloa. Kolmannessa näytöksessä nuorten lempiväisten kiihko laantuu ja tiet eroavat.
Usein koko La Bohèmea pidetään traagisena oopperana, vaikka se muuttuu traagiseksi vasta neljännessä näytöksessä, kun Musette palaa kertomaan, että Mimi on jättänyt varakreivin ja sairastunut vakavasti. Sairas Mimi saapuu kaverusten luo, Rodolfo on yhä rakastunut eteeriseen ja hauraaseen tyttöön. Kaikki ovat valmiita tuhlaamaan viimeiset vähäiset rahansa, jotta Mimille saadaan lääkettä ja lääkäri. Mutta apuun ehtii vain Musetten ostama puuhka, jolla Mimin kylmät kädet saadaan lämpimiksi.
Perinteisesti La Bohéme sijoittuu taiteilijatoverusten jääkylmään kattokämppään. Tässä versiossa kaverukset asuvat hylätyllä Esson huoltoasemalla. Arvelen ratkaisun johtuvan siitä, että Tampere-talon näyttämö asettaa omat rajoituksensa lavastukselle. Huoltoasema voidaan muuttaa II ja III näytöksen katunäkymäksi. Hyvä idea.
Kari Heiskasen ohjaus on erinomainen.
Kari Heiskasen ohjaus on erinomainen. Hyvä oopperaohjaushan on sellainen, että tarina etenee, mutta ohjausta ei oikeastaan huomaa ensinkään. Heiskanen luo pienillä eleillä pääosanesittäjien karaktäärejä ja pitää myös kuoron taitavasti koko ajan pienessä liikkeessä, mikä pitää hyvin mielenkiintoa yllä. Seisovia kohtia ei ole.
La Bohèmessa tapahtui se, mitä tekijät eniten pelkäävät. Pääosan, Rodolfon, esittäjä Jesus Garcia vilustui niin pahasti, että hän joutui vuodelepoon. Liekö Suomen ankara talvi muuttanut Pariisin kylmyyden totiseksi todeksi? Meidän esitykseemme hätiin tuli ukrainalaistenori Mykhaili Malafii, joka sattuu olemaan Rodolfona parhaillaan Tukholmassa.
Tukholmassa muuten on La Bohèmesta esitettävänä José Curan vuonna 2015 tekemä skandinaavinen versio, jossa neljä taiteilijaa ovat tuon aikakauden johtavat intellektuellit: August Strindberg, Edvard Grieg, Sören Kiergegaard ja Edvard Munch ja Musettena aikansa tunnetuin ruotsalainen varieteelaulaja Tulla Larsen. Cura on tehnyt ohjauksen, lavastuksen, puvustuksen ja valaisuksen, siis kaiken, mikä näyttämöllä nähdään. Sangen mielenkiintoinen versio Tukholmassa siis
Hyvinhän Mykhailo Malaf!ii Rodolfon roolista suoriutuu, vaikka joutuukin kylmiltään kokonaan eri ohjaukseen. Malafiin tenori on kaunis ja kirkas, mutta ainakin tässä esityksessä hieman ääneltään pieni.
Ammattitaitoa kuvastaa se, että Arttu Kataja ottaa Marcellona huomattavasti suuremman roolin näyttämöllä ja paikkaa näin sitä, ettei Rodolfo kykene olemaan ihan täysillä mukana. Waltteri Torikka muistuttaa Schaunardina, että hän on oikeasti oopperalaulaja. Pääasiassa Saksassa laulava Timo Riihonen laulaa neljännen näytöksen lopussa takkiaarian upeasti. En muista koskaan kuulleeni sitä yhtä riipaisevana.
Sauli Tiilikainen tekee vuokraisäntä Benoitin roolista tyylipuhdasta komiikkaa.
Upeimmat roolit tekevät kuitenkin naiset. Suvi Väyrynen on täydellinen komedienne, jonka näyttelijätaidot ovat huippuluokkaa. Hänen Musettensa on hurmaava keimailija, mutta myös neljännessä näytöksessä Mimin lämmin, empaattinen ystävä.
Helena Juntusen Mimi on riipaiseva, Juntusen sopraano on eloisa, taipuisa ja hyvin liikkuva, ei lainkaan tiukka. Kun Juntusen olemus on rooliin äärimmäisen sopiva, hänen Miminsä hipoo täydellisyyttä.
Alberto Hold-Garrido ei saanut orkesterista parasta mahdollista irti. Sointi jäi jotenkin aneemiseksi ja Puccinin hilpeä vahvasti etenevä musiikki jäi paikoin kokonaan kuulumattomiin. Heikki Liimola sen sijaan osoitti jälleen kerran, että amatöörikuoro pystyy hämmästyttäviin suorituksiin, myös näyttämöllisesti. Janne Siltavuoren lavastus ratkaisi taitavasti kaikki rajoitukset, joita Tampere-talon näyttämö asettaa.
Kun tehdään yksi produktio vuodessa, Tampereella se tehdään kunnolla.