Richard Wagnerin Parsifal on paljon työtä ja ehdotonta ammattitaitoa vaativa produktio. Sen vuoksi Turun Musiikkijuhlat ansaitsee hatun noston ja syvän kumarruksen siitä, että se on tuottanut hienon konserttiversion tästä Wagnerin viimeisestä oopperasta, jossa soi synti, syyllisyys ja sovitus.
Se ei ole hengellinen teos, mutta pyhä se on.
Wagner ehti kypsytellä Parsifalia liki 40 vuotta, sillä hän luki Wolfram von Eschenbachin 1100-luvulla kirjoittaman Parzifalin jo vuonna 1845, mutta ooppera valmistui vasta 1882, vain vuosi ennen säveltäjän kuolemaa. Sen, että aihe koko ajan pyöri Wagnerin päässä, osoittaa sekin, että Wolfram von Eschenbach on läsnä Tannhauserissa. Hänelle on sävelletty kuuluisa Wolframin laulu iltatähdelle.
Hänelle on sävelletty kuuluisa Wolframin laulu iltatähdelle.
Parsifal on eräänlainen sielunmessu, joko kokoaa eletyn elämän tilinpäätöksen. Tarina liittyy ikivanhaan legendaan Graalin maljasta, siis siitä maljasta, josta Jeesus ja opetuslapset juovat kiirastorstain aterialla, ja jonka uskottiin olevan olemassa sitä vartioivan ritarikunnan huostassa. Graalin malja lienee yksi kaikkein kiehtovimpia esineitä, jolla on uskottu olevan ihmeitä tekevä voima mm. ikuisen nuoruuden lähteenä.
Wagner ei itsekään nimennyt Parsifalia oopperaksi vaan Bühnenweihfestspieliksi, eli uskonnolliseksi juhlanäytelmäksi. Se ei ole valtaisan tapahtumarikas. Sen vuoksi se soveltuukin erinomaisesti esitettäväksi myös konserttiversiona.
Itse asiassa konserttiversio avaa Parsifalin rakennetta paljon näkyvämmäksi kuin näyttämölle sovitettu versio. Itselleni suurin uusi oivallus oli se, kuinka paljon pelkästään soitettua musiikkia suhteessa lauluun teoksessa on. Kun orkesteri on nostettu montusta lavalle, sen rooli väkisinkin kasvaa.
Ville Matvejeffin käsissä Turun filharmoninen orkesteri soi todella upeasti, tasapainoisesti, puhtaasti ja tarkasti. Teoksen koko syvyys on musiikissa, joka huokuu syvää rauhaa. Wagnerin ajatus loppumattomasta soinnista toteutuu pitkissä legatolinjoissa käsittämättömän hienosti.
Parsifalissa kyse on siitä, kuinka ihminen kykenee kestämään omaa syntisyyttään ja syyllisyyttään. Tietoisuus vain lisää syyllisyyttä. Vapahtajaksi tarvitaan puhdasta, vilpitöntä ihmistä, joka ei ole tietoinen asioista vaan pystyy kohtaamaan ne ilman ennakkoluuloja ja -tietoja. Lopulta Parsifal osoittautuu tällaiseksi henkilöksi. Klaus Florian Vogt, joka lienee yksi tämän hetken eniten käytettyjä Parsifalin roolin esittäjiä, on syventynyt roolihenkilöön vahvasti. Hänen upea tenorinsa tuntuu huokuvan nöyryyttä ja vilpittömyyttä, häkellyttävää viattomuutta, joka antaa hänen laululleen hyvin erityisen sävyn.
Parsifalin vastakohta on Klingsor, joka kuvittelee oman pahuutensa voimalla hallitsevansa maailmaa. Paljon pahaa hän saakin aikaan, mutta Parsifalin hyvyyttä hänen pahuutensa ei pysty tuhoamaan.
Sairastuneen Tapani Plathanin tilalle oli saatu lyhyellä varoitusajalla amerikkalaisbaritoni Robert Bork. Hän teki Klingsorin äärimmäisen vakuuttavasti. Pikakomennus tietysti edellyttää, että rooli on valmiiksi hallussa. Niin totta vie oli, kerrassaan upeaa laulua ja pahan olemuksen tulkintaa.
Koko produktion ennakolta kiinnostavin hahmo oli tietenkin Karita Mattilan Kundry. Wagner on äänen tummenemisen myötä Mattilan uusi aluevaltaus. Ja jälleen kerran saatoimme nähdä, kuinka Mattila heittäytyy roolihahmoonsa. Tulkinta on äärimmäisen intensiivistä, ja kun siihen lisätään Mattilan ääni ja laulutekniikka, on vain onniteltava itseään siitä, että on päässyt häntä jälleen kuuntelemaan.
Häkellyttävä oli myös Matti Salmisen suoritus vanhana Graalin ritarina Gurnemanzina. Rooli on suuri, Gurnemanz on eräänlainen kertoja, joka etenkin ensimmäisessä ja kolmannessa näytöksessä laulaa pitkiä, erittäin kertovia osuuksia. Salminen on häkellyttävän ilmeikäs laulaja, joka on vahvassa vuorovaikutuksessa toisten laulajien kanssa. Etenkin osuudet yhdessä Parsifalia laulaneen Klaus Florian Vogtin kanssa olivat äärimmäisen intensiivisiä.
Tirulel on tarinassa tärkeä hahmo, mutta rooli on pieni. Juha Kotilainen hoiteli sen tyylikkäästi. Waltteri Torikka Amfortaksena on syyllisyyden riivaama piruparka, jonka surkeaa kohtaloa tänä kesänä todella täystyöllistetty Torikka hyvin ilmensi.
Vaikka Chorus Cathedralis Aboensis on yksi Suomen eturivin kuoroja, se on kuitenkin amatöörikuoro, jolle annettu tehtävä on hyvin vaativa. Se kuuluikin paikka paikoin hienoisena arkuutena ja voiman puutteena. Mutta se on amatöörilaulajille luonnollista.
Pyhän edessä ihminen tuntee oman pienuutensa.
Ville Matvejeffin rakkaus oopperaa kohtaan tunnetaan. Nyt hän osoitti, että hänellä on kypsyyttä ja näkemystä, joka tekee myös Parsifalin kaltaisesta järkäleestä ehjän kokonaisuuden, jossa jokainen yksityiskohta palvelee suurta kokonaisuutta.
Pyhän edessä ihminen tuntee oman pienuutensa.
Kuva: Seilo Ristimäki