Sattumoisin Richard Wagnerin Lentävä hollantilainen on ollut ohjelmistossa sekä Helsingissä että Tallinnassa tällä esityskaudella. Tallinnassa teos on ollut ohjelmistossa koko kauden, tosin ja osin vaihtuvin taiteilijoin. Kapellimestareitakin on ollut kiinnitettynä peräti neljä kappaletta. Helsingissä esitykset ajoittuivat syyskaudelle.
Yhteistä molemmille on, että ne ovat modernisoituja versioita alkuperäisestä teoksesta. No, Lentävä hollantilainen kyllä houkuttelee ohjaajia tekemään uusia tulkintoja, niin vahvasti allegorinen alkuperäinenkin teos on.
Lentävä hollantilainen saattaa olla Wagnerin esitetyin ooppera. Osin se voi johtua siitä, että sen on pituudeltaan vain puolet normaalista wagnermitasta, alle kolme tuntia. Joskus se esitetäänkin myös kokonaan ilman väliaikaa.
Lentävä hollantilainen on Wagnerin neljäs ooppera, ja ensimmäinen, joka on jäänyt pysyvästi oopperoiden kantaohjelmistoon. Teoksessa on vahva omaelämänkerrallinen sävy. Sen tekemistä on innoittanut Wagnerin oma merimatka Riikasta Lontooseen 1939. Matkalla laiva joutui niin kovaan myrskyyn, että se joutui hakeutumaan turvasatamaan Norjan rannikolle.
Mutta ooppera perustuu Heinrich Heinen teokseen Herra von Schanabelewopskin muistelmat (suom. Amira al Bayaty 2006). Lentävä hollantilainen itsessään on vanha kansantaru, joka kertoo itseriittoisesta kapteenista, jota taivaan voimat yrittävät kieltää kiertämästä Kap Hornia, johon kapteeni vastaa, että hän kiertää sen, vaikka joutuisi sen seurauksena purjehtimaan tuomiopäivään asti.
Ei siis mikään ihme, että alkuperäistä tekstiä halutaan tuoda meidän aikaamme, sillä tällaiset teemat ovat universaaleja, ja ne puhuttelevat modernia ihmistä vähintään yhtä paljon kuin 1800-luvun puolen välin ihmisiä.
Oopperoiden modernisointi jakaa oopperan ystäviä voimakkaasti. Itse ajattelen, että erityisesti meille, jotka katsomme paljon myös samojen oopperoiden eri versioita, modernisointi tarjoaa uusia lähestymiskulmia ja tuo hieman lisäjännitystä siitä, mitä on tulossa.
Sen sijaan ensi kertaa teoksen näkevälle modernisointi voi olla vaikeasti lähestyttävä, kun ei saa kiinni teoksen alkuperäistä ideaa.
Kaksi ohjaajaa ja kaksi tulkintaa.
Mutta siis kaksi ohjaajaa ja kaksi tulkintaa. Helsingin version ohjasi Kasper Holten (www.heikinherkut.fi Hollantilaisen uusi tulkinta koskettaa, marraskuu 2016) ja Tallinnan version Pamela Recinella.
Ensinnäkin: niissä on paljon samaa, yllättävänkin paljon.
Kasper Holten on muuttanut Hollantilaisen kansainvälisille lentokentille ikuisiksi ajoiksi kiertämään tuomituksi maailmankuuluksi kuvataiteilijaksi. Pamela Recinellan Hollantilainen on puolestaan öljybisneksessä oleva liikemies ja aavelaiva on jossakin Pohjanmerellä oleva öljynporauslautta, mikä on nerokas allegoria.
Molempien Daland on ennen kaikkea oman ahneutensa vanki, joka rikkauden toivossa on valmis myymään tyttärensä Hollantilaiselle.
Ehkä suurin ero on Sentassa. Holtenin Senta on moderni nuori nainen, jota kiehtoo kansainvälisen uran luoneen taidemaalarin maine ja elämäntapa. Suhde isän ja tyttären välillä on kuitenkin aika samanlainen kuin alkuperäisessä Hollantilaisessa. Miehen ja naisen roolit ovat lopulta perinteiset, vaikka pinnalta nainen saattaa näyttäytyä vahvanakin.
Recinellan Senta on paljon itsenäisempi. Hän on taidemaalari, josta tulee aivan uudella tavalla Hollantilaisen pelastumisen mahdollisuus. Kun Wagnerin Senta on tyttömäisessä naiiviudessaan uhri, Recinella näkee, että Senta on se taiteen puhdas maailma, joka voi pestä pois ihmisen pahuuden. Hänen Sentansa ei ole vähääkään naiivi. Tämä Senta on ratkaisija. Hän tekee Hollantilaisesta kuolemattoman maalaamalla hänestä muotokuvan.
Tallinnan Lentävään hollantilaiseen on tuotu mukaan seitsemän kuolemansyntiä. Ne on alun perin esitelty Danten 1300-luvulla kirjoittamassa Jumalaisessa näytelmässä. Ne ovat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.
Ratkaisu on nerokas. Kuolemansyntejä symboloivat eläinpäiset ihmishahmot kulkevat läpi teoksen aina siellä, missä ihmisiä on koolla. Läsnäolollaan ne muistuttavat siitä, että meidän ihmisten on mahdotonta päästä näistä eroon. Hahmot toistuvat myös Sentan maalauksissa, mikä mielestäni kuvastaa sitä, että Senta on syventynyt perinpohjaisesti elämän olemukseen.
Musiikillisia eroja en kykene erottelemaan. Helsingissä musiikin johti amerikkalaiskapellimestari John Fiore, joka on ollut mm. Norjan kansallisoopperan ylikapellimestari, Tallinnassa tämän esityksen musiikin johdosta vastasi Vello Pähn, joka siis on yksi neljästä tätä ooopperaa johtavista kapellimestareista.
Hollantilaisena Helsingissä oli Johan Reuter ja Tallinnassa Mariinski-teatterissa laulava Aleksander Krasnov, jotka tekivät erinomaiset roolit.
Saattaa olla, että Suomessa Daland korostuu, koska haluamme olla ylpeitä loistavista kansainvälisistä bassoistamme. Näissä versioissa Daland näyttäytyy lähinnä ahneena paskiaisena, jollaisina myös Helsingin Gregory Frank ja Tallinnan Priit Volmer suostuivat esiintymään.
Helsingin versiossa Cristian Juslin Erikinä oli riipaiseva. Tallinnan versiossa Erikistä oli tehty poliisi, mikä alleviivaa Sentan ja Erikin suhteen turvallisuusulottuvuutta. Amerikkalainen Kevin Ray täytti roolin hyvin.
Entäpä sitten Sentat? Tallinnassa roolissa oli norjalainen Elisabeth Teige, joka nuoresta iästään huolimatta on jo kerännyt kiitosta Wagner-roolien laulajana. Eikä ihme. Hänessä on jotakin sellaista pehmeää lujuutta, joka tuntuu hämmentävän itsestään selvältä ja luonnolliselta. Kerrassaan hieno rooli ja huiman hienoa Wagner-laulua.
Mutta Helsingissä Sentan roolissa oli Camilla Nylund. Tarvitseeko muuta sanoa?