Tamperelaisten on syytä olla iloisia Helsingin Musiikitalosta. Sen ansiosta Karita Mattila varmasti päätti pitää Euroopan kiertueensa avajaiskonsertin Tampere-talossa. Musiikkitalo on nimittäin täysin mahdoton paikka laulajalle, sillä ääni ei kuulu yli puoleen katsomosta oikeastaan lainkaan. Laulusta pääsevät nauttimaan vain ne, jotka ovat laulajan edessä.
Eihän Mattila tätä ääneen sanonut. Sen sijaan hän ylisti vuolaasti Tampere-talon akustiikkaa, aivan aiheesta. Edellisen kerran vuonna 2012 Mattila aloitti Euroopan kiertueensa Lahden Sibeliustalosta pääsiäislauantaina.
Yleisö Tampere-talossa otti Mattilan avosylin vastaan ja palkitsi hänet ja pianisti Ville Matvejeffin upeasta konsertista osoittaen seisten suosiotaan.
Karita Mattila on nyt ilmoittautunut uuteen laulajafakkiin. Hän on huikea dramaattinen sopraano, joka saksalaisohjelmallaan osoitti, että hienoinen äänialan vaihto tuo hänelle tukun uusia mahdollisuuksia oopperalavoilla. Hänen äänensä tulee lumoamaan esimerkiksi Richard Wagnerin ja Richard Straussin oopperoiden vahvoissa naisrooleissa. Elokuussa Turussa kuullaan Wagnerin Parsifal, jossa Mattila on Kundry
Arvelen, että moni kuulija koki olleensa elämänsä konsertissa.
Johannes Brahmsin Mustaislaislaulut vielä virittelivät tunnelmaa ja melko nopeatempoisina antoivat vain aavistaa, mitä on tulossa.
Heti Perään Richard Wagnerin Wesendonck-laulut lumosivat. Mattila hallitsi täydellisesti Wagnerille ominaisen pitkän pitkän legatolinjan niin, että musiikki alkoi muuttua yliolevaiseksi ja epätodelliseksi.
Wesendonck-laulut Wagner teki samoihin aikoihin, kun hän oli säveltämässä Tristan ja Isolde -oopperaa. Sen kaiut kuuluvatkin näissä lauluissa. Vuosien myötä Tristan ja Isolde on alkanut puhutella minua yhä enemmän ja enemmän.
Väliajan jälkeen kuultiin pieni harvinaisuus, neljä Alban Bergin laulua. Jos kuvittelee, että Alban Berg on opettajansa Arnold Schönbergin tavoin vaikeasti lähestyttävä säveltäjä, erehtyy. Mattila muotoili pienistä lauluista ihastuttavia vokaalimusiikin helmiä.
Mattila onkin sanonut, että hän on valinnut tähän ohjelmistoon vain itselleen rakkaimpia lauluja. Sen myös kuuli, niin herkkäviritteisiä tulkintoja hän niistä teki.
Konsertin päätti seitsemän Richard Straussin laulua, jotka soivat paikoin suorastaan hartaina, niin lyyrisesti Mattila ne tulkitsi.
Vaikka Mattila onkin täysiverinen oopperadiiva, hän ei ole narsisti, joka ei anna tilaa millekään muulle. Päinvastoin hän antaa hyvin paljon tilaa laulujen tekstille ja tunnelmalle. Siinä hänen suosionsa salaisuus piileekin: lavalla ei esiinny Karita Mattilaa esittävä Karita Mattila vaan laulumusiikin kirkkaimpia helmiä laulava huikean hieno taiteilija.
Aivan erikseen on mainittava Ville Matvejeff, jonka pianismi on tavattoman eläytyvää ja kaunista. Valtaosassa lauluista pianolla on hyvin keskeinen rooli. Oikeastaan ei voi puhua lainkaan säestyksestä vaan konsertista, jossa esiintyvät piano ja laulu. Matvejeffilla on erityinen kyky olla koko ajan läsnä ja aistia tilannetta ja laulajaa, mutta olla samalla itsenäinen tekijä. Ei tarvitse hetkeäkään epäillä, etteivätkö Mattila ja Matvejeff nauti yhdessä työskentelystä.
Raivokkaasti seisaaltaan suosiota osoittava yleisö palkittiin ylimääräisellä Friedrich Hollaenderin Tangolla, jossa esiin pääsi myös Mattilan loistava huumorintaju ja rempseys. Toinen ylimääräinen oli varmasti vain suomalaisyleisölle: Oscar Merikannon Kun päivä paistaa, jossa päästiin sitten kuulemaan, että Mattilalla äänivaroja riittää.