Ei ehkä ole mitään järkeä yrittää käsitellä samassa jutussa Giuseppe Verdin Rigolettoa ja W. A. Mozartin Ryöstöä seraljista, sillä ne ovat hyvin eri tyyppisiä teoksia. Niissä on kuitenkin yhteinen teema: kosto. Rigoletto kertoo, kuinka kostajalle käy. Ryöstö seraljista sen sijaan kertoo, kuinka koston kierre voidaan katkaista.
Rigoletto kertoo tarinan ylisuojelevasta narri-isästä, joka yrittää estää tyttärensä aikuistumisen, kun pelkää tämän joutuvan turmelukseen irstaan Mantovan kreivin läheisyydessä. Hovi pitää narria pilkkanaan, mistä hän katkeroituu.
Tehdäkseen pilaa Rigolettosta hovimiehet päättävät ryöstää hänen tyttärensä Gildan, jota luulevat Rigoletton rakastajaksi. Samaan aikaan Gilda on kuitenkin tavannut ja rakastunut Mantovan kreiviin, joka on esiintynyt valheellisesti köyhänä opiskelijana.
Rigoletto hautoo kostoa ja pyytää ammattitappaja Sparafucilea surmaamaan Mantovan kreivin. Gilda kuulee suunnitelman ja rakkauden huumassa päättää pelastaa kreivin. Pimeässä yössä käy lopulta niin, että Gilda saa puukosta.
Kun kostonjanonsa tyydyttänyt Rigoletto on kantamassa ruumissäkkiä jokeen, hän kuulee kreivin laulavan jostakin kaukaa: La donna e mobilé ja ymmärtää, että ruumissäkissä on joku muu, avaa säkin ja löytää vielä hetken elossa olevan tyttärensä.
Kostaja on saanut pahimman mahdollisen rangaistuksen.
Ryöstö seraljista on jotensakin toista maata. Se ei edes pyri sukeltamaan syviin vesiin, mutta moraalinen opetus siinäkin on,
vieläpä sangen merkittävä. Ryöstö seraljista on Mozartin varhaiskauden teos vuodelta 1782. Sama rakenne toistuu monessa Mozartin tulevassakin oopperassa. Pasha Selim on ryöstänyt eurooppalaisen seurueen, johon kuuluvat ylimysnainen Konstanze sekä hänen palvelijansa Blonde ja Pedrillo. Heitä pelastamaan saapuu Belmonte. Seraljia vartioi viekas ja julma Osmin.
Pasha Selim on ihastunut Konstanzeen, mutta ei saa tältä vastarakkautta. Osmin puolestaan on iskenyt silmänsä Blondeen, joka ei myöskään ole taipuvainen karkeisiin lähestymisyrityksiin.
Belmonten saavuttua tilanne alkaa elää. Belmonten ja Pedrillon suunnittelema pako epäonnistuu ja nelikko joutuu Pasha Selimin eteen. Käy ilmi, että Belmonte on Selimin pahimman vihollisen poika, joka on aiemmin saattanut Selimin perikatoon. Osmin ehdottaa, että petturit teloitetaan julmasti.
Koston sijasta Selim päättää vapauttaa vangit ja lähettää näin viestin arkkivihollislleen. Hän ei halua jatkaa kostonkierrettä vaan katkaista sen.
Oopperat ovat libertoiltaan usein hyvin pelkitettyjä. Tässäkin päätelmä on selkeä: kostaminen johtaa kostajan itsensä tuhoutumiseen. Jos uhri ottaa itselleen myöhemmin kostajan oikeuden, hän muuttuu pahantekijäksi. Mutta jos uhri pystyy antamaan anteeksi, on mahdollista päästä sopuun ja löytää tie rauhaan ja harmoniaan.
Vaikka johtopäätös tuntuu naivilta ja yksinkertaiselta, siinä piillee vahva viesti, joka pätee omaan arkiseen elämäämme. Kostaja myrkyttää mielensä. Anteeksiantaja sen sijaan puhdistaa itsensä ja on valmis katsomaan maailmaa uusin silmin. Sen vuoksi onkin hämmentävää, että valintamme usein on kosto, vaikka tiedämme, että se vain syventää ongelmia, eikä anteeksianto, joka avaisi mahdollisuuden parempaan huomiseen.