Tampere-talon huomattava kulttuuriteko oli kutsua säveltäjä Kaija Saariaho kokonaiseksi viikoksi kylään. Viikon aikana oli monenlaista ohjelmaa. Saariahon kanssa pääsivät kosketukseen monenlaiset ryhmät alkaen sävellyksen opiskelijoista ja päättyen kaikille avoimiin keskustelu- ja musiikkitapahtumiin. Kyläreissu huipentui sunnuntai-illan La Passione de Simone -oratorion kamariversion kantaesitykseen Suomessa.
Itse pääsin kokemaan Saariahon yleisötilaisuuden lauantaina Metsossa ja sunnuntaina poikkeuksellisen hienon keskustelun Simone Weilin merkityksestä ajattelijana ja ihmisenä sekä La Passione de Simone -esityksen.
Onhan Kaija Saariaho tuttu monista televisioesiintymisistä ja kumartajana esityksen jälkeen, mutta tällainen läsnäolo on jotakin aivan erilaista. Saariaho itsekin huokaisi teosesittelyssä sunnuntaina, että hän on tämän viikon aikana puhunut monen kuukauden tarpeiksi. Säveltäjä kun viettää pääosan ajastaan omassa rauhassaan kirjoittaen nuotteja paperille. Tosin Saariaho myönsi, että hän on itse ollut pyytämässä näitä monia tapaamisia.
Ihmisen tulisi kyetä pistämään minä syrjään.
Ujoksi ihmiseksi Saariaho on oppinut esiintymään yleisön edessä hyvin luontevasti. Puhuessaan työstään ja kokemuksistaan hänestä välittyy jotakin aitoa ja teeskentelemätöntä. Hän on samaan aikaan tietoinen oman säveltäjäpersoonansa merkityksestä ja asemasta, mutta hänessä ei ole vähääkään diivaa, joka vaatisi erityskohtelua tai nyrpistelisi nenäänsä. Hän pyrkii vastaamaan ystävällisesti kaikkiin esitettyihin kysymyksiin ja on aidosti yksi keskustelijoista. Simone Weil onkin seurannut Saariahon mukana vuosikymmeniä siitä saakka, kun nuori tyttö osti Painovoima ja armo -kirjan, jossa Weil mm. hahmottelee sitä, kuinka ihmisen tulisi kyetä pistämään minä syrjään, jotta hän voisi olla avoin vaikutteille, joiden ympäröimänä hän kaiken aikaa on.
Tampere-talossa sunnuntaina järjestetty keskustelu avasi hienosti erilaisia näkökulmia Simone Weiliin, jonka vaikutus ihmisenä ja kirjailijana on ollut mittava koko sotien jälkeisen ajan. Weil kuoli 34-vuotinaana 1943. Hänen kuolinsyynsä oli se, että hän ei suostunut ottamaan vastaan tuberkuloosilääkitystä sen vuoksi, että monet ihmiset kuolivat lääkityksen puutteeseen. Hän katsoi, että hänellä ei ollut oikeutta saada erityiskohtelua.
Weilin oikeudenmukaisuuden vaatimus oli horjumaton. Erityisen ankara hän oli itseään kohtaan. Hänen tarinansa on suorastaan piinallinen. Siinä on paljon samaa kuin Nikos Kazantzakiksen Kristityn vaelluksessa, jossa pääsiäisnäytelmän Jeesusta esittävä nuori mies ottaa Jeesuksen opetukset todesta ja ryhtyy elämään niiden mukaisesti. Koko kylä menee tästä sekaisin.
Kazantzakiksen romaani on fiktiota, mutta Simone Weilin elämäntarina on totta.
Kahden tunnin tutustuminen Simone Weiliin palkittiin illalla, kun käsillä oli La Passion de Simone. Ymmärrän hyvin, että teos on erityisen läheinen Kaija Saariaholle. Saariahon työpari libretisti Amin Maalouf on pystynyt tiivistämään lyhyisiin lauseisiin olennaisen Weilin elämäntarinasta ja ajattelusta – ja kun taustaa avattiin iltapäivällä, teoksen maailma avautui poikkeuksellisen vaikuttavana, myös tekstin osalta.
Musiikki on hyvin vakavaa ja tummasävyistä. Toki siinä on Saariaholle tyypillistä keveyttä ja ilmavuutta, mutta kaiken verhoaa surumielisyys – ehkäpä siitä syystä kyseessä on oratorio, tai passio, kärsimysnäytelmä, joka on ottanut piirteitä mm. Bachin passioista, joissa seurataan Kristuksen kärsimystietä. Myös Simone Weilin elämä oli kärsimystie, jota Saariaho käy läpi 15 asemalla.
Saariaho on muokannut alun perin isolle orkesterille, kuorolle ja sopraanolle säveltämäänsä teosta, jossa nyt on kamariorkesteri, vokaalikvartetti ja sopraanosolisti sekä puuherooli, jossa lausutaan lainauksia Weilin teksteistä.
Saariaho teki uuden version poikansa Aleksi Barrièren ja kapellimestari Clémant Mao-Takacsin pyynnöstä. Se kantaesitettiin 2013, kun alkuperäinen teos valmistui 2006.
Olen kuunnellut ison orkesterin version vain levyltä, joten versioiden vertaileminen on vaikeaa. Teosta esitellessään Saariaho itse sanoi, että tiivistäminen tuo paremmin esille teoksen ytimen, se pelkistyy. Voi olla, että myös teksti tulee lähemmäksi kuulijaa.
Barrièren ja Mao-Takacsin johtama esiintyjäryhmä La Chambre aux échos esitti teoksen. Kamariorkesteri oli koottu Avantin soittajista. Sopraanosolistina on nuori japanilainen Sayuri Araida, jonka olemuksessa on vahvaa tulkinnallisuutta ja haavoittuvuutta. Lukijana hän järkyttyy seuratessaan Weilin elämänvaiheita ja ajatuksia. Soolosopraanohan ei ole Simone Weil, vaan nuori nainen hänen tekstiensä äärellä. Tavallaan Weil on näyttelijä Isabelle Seleskovitch, joka lausuu otteita Weilin teksteistä. Soolosopraanon kumppaneina on neljä laulajaa, sopraano Sandra Darcel, mezzo Marianne Seleskovitch, tenori Johan Viau ja bassobaritoni Romain Dayez. Ryhmä on esittänyt teosta eri puolilla maailmaa.
La Passion de Simone haastaa kuulijaa. Kamariversiossa teos pyrkii kuulijan ja katsojan tajuntaan niin, että yleisö muuttuu esittäjien kanssa samaa kokemusta eläväksi yhteisöksi. Tampereella tätä yhteisöllisyyttä rakennettiin koko viikko. Omalta kohdaltani tätä yhteisöllisyyttä rakensivat Metson yleisötapaaminen ja konserttia edeltänyt kahden tunnin mittainen keskustelu, jotka pohjustivat musiikin kokemista erityisen koskettavalla tavalla. Ihmisen osa, niin mikä se on?
Kiitos kun kävit kylässä, Kaija Saariaho!