Tero Saarisen ja Kimmo Pohjosen Breath sai Suomen kansaesityksensä lauantaina Tampere-talossa. Sen ensiesitys oli huhtikuussa Quebecissä Kanadassa, jossa se sai ylistävät arvostelut.
Breath kuvaa aikamme ihmistä, joka erilaisten sähköisten apuvälineiden avulla pyrkii eristäytymään ympäristöstään. Se on sitä, että kuljemme kuulokkeet korvilla ja kuuntelemme juuri sitä musiikkia, joka meitä itseämme miellyttää, aina ja kaikkialla. Se on sitä, että pienenkin tekemättömän hetken aikana tartumme puhelimeen ja ryhdymme selaamaan omaa sosiaalista mediamme. Se on sitä, että emme nosta katsettamme näyttöruudulta edes ihaillaksemme maisemia. Se on sitä, että taidenäyttelyssä etsimme paikan, jossa voimme ottaa kännykän esiin.
Niin upeaa kuin mobiliteetti on, se on myös tehnyt meistä riippuvaisia. Jos joudumme olemaan syystä tai toisesta vaikka vain muutaman tunnin ilman puhelintamme, alamme saada vierotusoireita. Alamme kouristella kuin Tero Saarinen Tampere-talon lavalla, kun tunnistamaton ahdistus alkaa jäytää sieluamme niin, että se saa aikaan spastisia pakkoliikkeitä. Ne eivät ehkä ole näkyviä. Ne ovat sielun pakkoliikkeitä, jotka tuntuvat rintakehää kiristävänä ahdistuksena ja pakokauhuna.
Ne ovat sielun pakkoliikkeitä.
Nykyihminen on tuomittu omalle laiturilleen, josta hän yrittää epätoivoisesti lähettää viestejä, tietämättömänä siitä, haluaako vai ei, että niihin vastattaisiin.
Kuitenkin me kaipaamme toisen ihmisen läheisyyttä. Ei niin, että kaipaisimme keskelle suuria väkijoukkoja. Kuulokkeet korvilla ja katse näytöllä kertovat juuri siitä, että keskellä urbaania kaupungin ihmisvilinää koemme ahdistusta – ihmiset tulevat liian lähelle. Markkinoijien käyttämä kielikuva iholle pääsemisestä on vastenmielinen ajatus. Ventovieraan kosketus saa meidät kavahtamaan ja vetäytymään. Oikea kosketus vaatii toisen ihmisen tuntemista ja rakastamista. Vasta sitten kosketus vastaa siihen kaipuuseen, joka meissä jokaisessa on.
Tämä ahdistus tuli aivan selväksi, kun Tampere-talon näyttämöllä räikeiden värispottien alla vääntelehti kaksi yksinäistä ihmishahmoa. Ahdistusta syvensi Tuomas Norvion elektroninen biitti, sietämätön musiikin irvikuva, joka on vain loputonta ääntä, joka estää hiljaisuuden ja ajattelun, turruttaa mielen.
Mikki Kuntun valot ovat yhtä ahdistavia, räikeitä ja väliin liitetyt strobovalot muuttavat liikkeet nykiviksi. Kauneus on kadonnut.
Kauneus on kadonnut.
Vähitellen elektronisen biitin takaa alkaa erottua Kimmo Pohjosen harmonikka. Pohjonen on luonut harmonikalleen aivan oman äänimaailman, joka on jäljittelemätön. Se on maagista musiikkia, joka soi jotakin sellaista mielenmaisemaa, joka on samaan aikaan ikiaikaista ja ajankohtaista. Pohjonen on dervissi, jonka pyörimisliike muuttuu mystiseksi pauhuksi. Pohjosen harmonikka soi paikoin kuin urut. Siinä missä Kalevi Kiviniemi saa halutessaan urut kuulostamaan harmonikalta, Pohjosen käsissä harmonikka muuttuu uruiksi.
Tero Saarisen tanssi kuvastaa väkevällä tavalla ihmisen sisimpiä tiloja. Se on vahvimmillaan ahdistuksen läpitunkemaa.
Arki on kaksin kauniimpaa kuin yksin
Vähitellen Pohjosen harmonikka alkaa voittaa tilaa. Se soi toivoa, joka kokee kliimaksinsa, kun Pohjosen ja Saarisen hahmot tavoittavat toisensa. Ihminen on löytänyt ihmisen, kaipuu on saanut täyttymyksensä. Eihän kohtaamisen juhla loputtomasti kestä. Haitarin kaunis sointi hiipuu hiljaisemmaksi, mutta säilyy silti. Arki on kaksin kauniimpaa kuin yksin.