Richard Straussin (1864-1949) tuotanto kuuluu oopperakirjallisuuden ylistetyimpiin. Pari vuotta sitten Helsingissä esitettiin Esa-Pekka Salosen johdolla huikea Elektra, Ruusuritari on käynyt ohjelmistossa useampaankin kertaan, mutta Ariedna auf Naxos on nähty Kansallisoopperassa edellisen kerran 1980-luvulla. Tosin Opera Box esitti sen Aleksanterin teatterissa toissa vuonna.
Strauss ja libretisti Hugo von Hofmannsthal tekivät Ariadnea viisi vuotta vuosina 1911-1916, kun alun perin pieneksi tilaussävellykseksi aiottu teos alkoi kasvaa täysimittaiseksi oopperaksi.
Libretossa on piikikkyyttä ja itseironiaa. Eletään 1700-luvun Wienissä, jossa kaupungin rikkain mies on päättänyt pitää juhlat ja tilannut ensin esitettäväksi vakavan oopperan (opera seria) Ariadnen ja sen päälle koomisen oopperan (opera buffa). Ilta kuitenkin venyy vieraiden keskittyessä ruokaan ja juomaan. Niinpä hovimestari tulee ilmoittamaan, että teokset pitää esittää yhtä aikaa, koska illan päättävää ilotulitusta ei voida siirtää.
Vakavaa oopperaa esittävä ryhmä ja nuori säveltäjä tuntevat itsensä perin juurin loukatuiksi, eihän vakavaa taidetta ja hupailevaa viihdettä voi liittää yhteen.
Oopperan I näytös keskittyy tämän asetelman esittelemiseen. Touhu lavalla on puuhakasta, paikoin suorastaan sekoilevaa, kun taiteilijaryhmät pyrkivät löytämään paikkansa. Tässä näytöksessä erityinen rooli on nuorella säveltäjällä, joka onkin housurooli. Se kuuluu mezzojen lempirooleihin. Jenny Carlstedt tekeekin upeaa työtä. Ajankohtaiseen keskusteluun sopii tietysti ajatella, että vielä Straussin aikaan säveltäminen oli niin puhtaasti miesten työtä, että rooli tehtiin naista esittävälle miehelle. Kyllä se tässäkin on housurooli, mutta mielestäni sukupuolta on sillä tavalla häivytetty, että Carlstedtin roolista ei ilman tietoa roolin luonteesta voisi sanoa, onko kyse naisesta vai miehestä. Hyvä niin.
Ensimmäinen näytös on roolien ja musiikin osalta fragmenttinen. Useat solistit pääsevät ääneen, mutta laulavat lähinnä lyhyitä keskustelurepliikkejä. Teoksen johtava Hannu Lintu sanookin, että kapellimestarilla on täysi työ pitää kokonaisuus hallinnassa. Kyse on selkeästä johdannosta, mutta niinhän ensimmäiset näytökset usein ovat.
Ariadne auf Naxos on siis ooppera oopperan tekemisestä. Toinen näytös onkin sitten itse ooppera tai siis se, minkä musiikinopettaja (Michael Kraus) ja tanssimestari (Lasse Penttinen) ovat kursineet kasaan kahdesta eri tyyppisestä esityksestä.
Toisessa näytöksessä musiikki saa täysin uuden luonteen. Toinen näytös alkaa Ariadnen surullisella monologilla, jossa hän kaipaa kuoleman maahan. Miina-Liisa Värelä, joka tekee uraa pääasiassa Saksassa, osoittaa, että meiltä on jälleen nousemassa sopraano oopperamaailman korkeimmalle huipulle. Hän tekee Ariadnen vaativan osan erittäin tyylitajuisesti ja hänen äänensä sointi ja voima riittävät myös lopun wagneriaanisiin legaatoihin vaivattomasti.
Opera seria ja opera buffa vuorottelevat esityksessä, kun Ariadnen metafyysistä elämäntuskaa tulevat lohduttamaan Zerbinetta ja neljä kavaljeeria, jotka yrittävät piristää Ariadnea. Ariadne ei todellakaan piristy, sillä tälle diivalle on aivan liikaa joutua esiintymään yhdessä hupakkoseurueen kanssa.
Zerbinettan roolissa kreikkalainen koloratuurisopraano Danae Kontora tekee loisteliasta työtä. Zerbinettan pitkä ja vaikea aaria soljuu kepeän leikittelevästi niin kuin sen bel canto -tyylille uskollisena pitääkin soljua.
Loppuvaiheessa lavalle saapuu myös Bacchus, jota Ariadne luulee kuoleman sanansaattajaksi, koska hänellä on mukanaan erilaisia tappamiseen tarkoitettuja työkaluja, kuten pistooli ja kuviteltu myrkkypullo. Mika Pohjosen tenorissa on voimaa ja jylhyyttä. Värelän ja Pohjosen laulu nostaa oopperan loppuhuipennuksen todelliseksi laulun juhlaksi.
Hannu Lintu kykenee koko toisen näytöksen ajan lisäämään esityksen intensiteettiä. Ellei tietäisi, että montussa on vain 33 soittajaa, sitä ei uskoisi, niin väkevästi soitto soi. Voi olla, että orkesterin värikylläisyys on jopa suurempi kuin suuremmalla kokoonpanolla soittaessa.
Ariadne auf Naxos on yhteistuotanto, jossa on mukana viisi merkittävää oopperataloa. Ensiesityksen ohjaus sai Aix-en-Procencen festivaaleilla 2018. Oopperan on ohjannut kuuluisa Katie Mitchell, joka ei kuitenkaan ollut tekemässä ohjausta Helsingissä, missä ohjauksesta vastasivat apulaisohjaajat Heather Fairbaim ja Lily McLeish. Nämä yhteistuotannon ovat poikkeuksetta olleet oopperan juhlaa, sillä usean talon yhteistyö tekee mahdolliseksi palkata huipputekijöitä, joihin Helsingin budjetti tuskin antaisi mahdollisuutta.
Katie Michellin Ariadne sisältää paljon piruilua. Osa siitä on peräisin Straussin ja von Hofmannsthalin kynästä, osa ohjaajan omasta päästä. Jo asetelma Wienin rikkaimman miehen ailahtelevista päätöksistä piikittelee sitä, että hyvin varakkaat ihmiset pitävät oikeutenaan saada sitä, mikä ikinä heidän mieleensä juolahtaa, vaikka sitten yhdistää kaksi kokonaan eri tyylilajia yhdeksi teokseksi, eikä ainaisesta rahapulasta kärsivien taiteilijoiden auta muu kuin taipua maksajan tahtoon.
Ooppera kommentoi myös itsekriittisesti oopperataidetta sen tekotaiteellisuudesta ja suhtautumisesta kepeämmän taiteen (tai viihteen) tekemiseen. Toisen näytöksen alku, jossa Ariadne laulaa hyvin surullista aaria nymfien kulkiessa hilaisina ja eteerisinä on pitkäpiimäisyydessään hyvä muistutus siitä, että sellaistakin oopperataidetta on tullut nähdyksi. Toisaalta Zerbinettan aaria puolestaan nostaa commedia dell’arten taiteen korkeimmalle tasolle. Pientä piikkiä meille puritaaneille.
Michell on tuonut näyttämölle myös käytännössä mykkäroolit esittävät rikkaimman miehen ja hänen vaimonsa (Jorma Uotinen ja Merja Mäkelä). Usein näitä hahmoja ei nähdä laisinkaan, koska heidän päätöksensä esittelee hovimestari, puheroolissa oleva Karl Menrad.
Ohjaaja on halunnut tuoda heidät näyttämölle osoittaakseen taiteen voiman. Kaiken saamaan tottunut pariskunta saapuu ylimielisenä istumaan eturiviin. Etenkin vaimo osoittaa pitkästymistään. Oopperan edetessä heidän asenteensa muuttuu, ooppera tempaa heidät mukaansa ja he siirtyvät koko ajan lähemmäs esiintyjiä imien joka solullaan estradin tapahtumia ja upeaa musiikkia. Muistutus siitä, että taide voi parhaimmillaan rikkoa kovimmankin kuoren ja päästä tekemään työtään ihmisen sisimpään, vaikka olisi kuinka rikas ja poispilattu tahansa.
Pienenä yksityiskohtana: Jorma Uotinen saapuu sisään punaisessa iltapuvussa ja hänen vaimonsa smokissa. Nainen pukeutuneena smokkiin ei mitenkään hätkäytä. Kun mies sen sijaan astelee sisään pitkässä iltapuvussa, sitä pidetään ainakin jossakin määrin kummallisena. Mielenkiintoinen pukeutumiskulttuuriin liittyvä piirre.
Kuva: Suomen kansallisooppera/ Stefan Bremer