Savonlinnan oopperajuhlien toinen vierailuesitys, Wienin Volksoperan Richard Strauss II säveltämä Lepakko on täysosuma. Maailman johtavaksi operettitaloksi tituleerattu Volksopera näyttää, millainen hyvin tehty operetti on. Se on musiikillisesti täysipainoinen, mutta puhuttuja vuorosanoja hyödyntävä komedia, jossa laulajat tekevät niin tarkkaa ja ammattitaitoista näyttelijätyötä, että katsoja saa rahoilleen kaksinkertaisen vastineen: upeaa musiikkia ja loistavan, nauruhermoja kutkuttavan hupailun.
Operetin haaste on juuri tässä: kuinka saada laulajakoulutuksen saaneet oopperalaulajat myös näyttelemään hyvin. Operetti sortuu usein siihen, että puheosuuksien kohdalla ajaudutaan näyttelijätaitojen puutteesta johtuvaan teennäisyyteen.
Wienin Volksoper on vuosikaudet korostanut operettia taidemuotona ja se todella näkyy Olavinlinnan lavalla, jonne Lepakko on sijoitettu huolellisesti ja tarkasti. Näyttämötekniset puutteet eivät näytä olevan minkäänlainen este, jos halua ja kykyä on riittävästi.
Volksoper vieraileekin jo toistamiseen Savonlinnassa taiteellisen johtajan Jorma Silvastin aikana. Edellisellä kerralla esitettiin Mozartin Figaron häät, joka lopussa kasvoi vakavaksi moraliteetiksi, jossa kreivi Almavivan toiminta tuomittiin kyynisenä ja julmana seksuaalisena häirintänä.
Nyt ei olla alaikäisten kimpussa, mutta seksuaalista häirintää tapahtuu kaiken aikaa. On syytä muistaa, että kepeänä ja pinnallisena pidetty operetti on isosiskoaan oopperaa huomattavasti pisteliäämpi taidemuoto. Se yhdistää viattomalta tuntuvan kaunolaulun yhteiskunnallisesti, poliittisesti ja sosiaalisesti terävään puheteatteriin, joka ei jätä mitään instituutioita rauhaan.
Lepakossa kritiikin terävin kärki osuu lakimiehiin. Siinä rienataan juristeja niin railakkaasti, että meidän nykyiset lakimiesvitsimme ovat sen rinnalla kevyttä kamaa. Se myös arvostelee oman aikansa yhteiskuntaa, jossa aateliset ja rikkaat nauttivat etuoikeuksia ja polkevat työväen ja palveluskunnan oikeuksia vähääkään piittaamatta ihmisarvosta.
Lepakko kantaesitettiin Wienissä 1874 eli aikaan, jolloin Eurooppa oli räjähdyspisteessä. Vanha maailma oli sortumassa, mutta etuoikeutetut pitivät tiukasti kiinni oikeuksistaan.
Lepakko on operetti kostosta. Yläluokkainen Falke on joutunut kaverinsa Gabriel von Eisensteinin pilan kohteeksi, kun kaverukset olivat palaamassa naamiaisista, toinen perhoseksi, toinen lepakoksi pukeutuneena. Lepakko jätettiin puistoon nukkumaan humalaansa selväksi. Niinpä Falke-parka joutui lepakkoasussaan aamulla kulkemaan kaupungin kaduilla pilkkaavien katseiden saattelemana. Mikä häpeä!
Kyse ei siis ole mistään synkästä kostosta, pikemminkin pilanteosta, mutta kyllä tästäkin elämä sekaisin saadaan etenkin, kun von Eisenstein on saanut poliisin haukkumisesta aasiksi ja tönimisestä viiden päivän vankeusrangaistuksen. Hän valitti tuomiosta, mutta kyvytön asianajaja Blind sössii perustelut ja rangaistus nousee kahdeksaan päivään.
Juuri, kun sankarimme on lähdössä vankilaan, Falke tulee ja ehdottaa, että von Eisenstein lähtee hänen kanssaan ruhtinas Orlofskyn naamiaisiin, jossa kaikkea on tarjolla yllin kyllin venäläiseen tapaan.
Siitäpä asiat sitten alkavatkin mennä suloisesti sekaisin ja siitähän sitä naurua piisaa. On siis vauhtia ja vaarallisia tilanteita, jota kaiken aikaa reunustaa Straussin ihanan kepeä musiikki, jossa tutut melodiat seuraavat toinen toistaan. Nyt huomaa, että aika usein lauluihin liittyy sarkasmia, jopa suoranaista pilkkaa, jota ei ymmärrä, kun pelkästään kuuntelee musiikkia.
Lepakon hyvä puoli on myös se, että lopussa ei tule minkäänlaista moraalisaarnaa. Aikuiset ihmiset toilailevat ja se kaikki pistetään sampanjan syyksi. Sillä Selvä!
Lepakossa on paljon kätkettyjä piikkejä. Tässä kohdassa esitän nöyrimmän kiitoksen Jan Granbergille, joka teosesittelyssä hienosti avasi teoksen piilossa olevia piruiluja. Ymmärrys lisäsi naurun määrää.
Naurattamisen huippu saavutettiin kolmannessa näytöksessä, joka tapahtuu vankilassa. Lepakon merkittävin puherooli on juoppo vartija Frosch, jonka roolin tekee Volksoperan johtaja ja esityksen ohjaaja Robert Meyer, jolla onkin näyttelijätausta. Hänen johdollaan koko ensamble yltää sellaiseen hurmokseen, että paikoin oli vaikea pysytellä penkillä. Ja tämä on nyt sitä puheteatteria! Huh huh.
Operettiin kuuluu myös tanssi. Olavinlinnan lavalle nousi hieno ryhmä Wienin valtionoopperan tanssijoita, jotka osaavat tehdä myös humoristista tanssia – ja tekninen taidokkuus on koko ajan huippuluokkaa.
Laulajakaarti oli erittäin tasainen ja korkeatasoinen, kuten odottaa sopii. Mikä parasta kaikki tekivät vahvan suorituksen myös komedianäyttelijöinä. Jos nyt joitakin nostaisi esiin niin sopraano Anja-Nina Bahrmann teki piikatyttö Adelesta todella herkullisen tyypin. Kurt Schreibmayer vankilanjohtaja Frankina omasi ehkä yhden pykälän enemmän komediakykyjä kuin useimmat muut ja pääroolin von Eisensteinina tekevä Carsten Süss oli kyllä loistava omaa pölkkypäisyyttään ymmärtämättömänä aristokraattina.
Olisiko Rosalindan roolin tehneellä Ursula Pfitznerillä ollut pieniä ongelmia äänensä kanssa, sillä alarekisterissä se häipyi lähes olemattomiin.
Musiikkia johti Alfred Eschwé, joka on tuttu jo Figaron häistä, kun Volksoper edellisen kerran vieraili Savonlinnassa.
Kuva: Savonlinnan oopperajuhlat