Bolshoi-teatterin vierailuesitys, Pjotr Tsaikovskin Jolanta, tuo Savonlinnaan säveltäjän viimeisimpiin kuuluvan sävellyksen, joka on kaunis ja herkkä satu. Entäpä, jos siitä tekisikin tulkinnan, että se on poliittinen kannanotto, jollaisia tehdään siellä, missä poliittisten kannanottojen tekeminen on kielletty tai ainakin sisältää suuren vaaran vallanpitäjien epäsuosioon joutumisesta?
Tsaikovskin Jolantaa voi aivan hyvin katsoa ja ihastella hieman höpsönä oopperana, jonka libretto kertoo sokeasta kuninkaan tyttärestä, joka elää elämäänsä linnassa, jossa koko palveluskunta pitää tytärtä siinä luulossa, että maailma on paikka, joka on pimeä ja valoton. Tytär ei tiedä olevansa sokea.
Tyttären läheisyydessä kukaan ei viittaa sanallakaan näkemiseen liittyviin asioihin kuten väreihin. Niinpä tytär vielä aikuisenakin kuvittelee, että se maailma, jossa hän elää, on oikea ja tosi.
Jolantan lavanäkymä on yksinkertaisuudessaan vaikuttava. Lava on jaettu mustaan ja valkoiseen osaan, jossa musta edustaa Jolantan pimeää, näkemätöntä maailmaa ja valkoinen muiden linnassa olevien näkevää, valon täyttämää maailmaa. Näiden maailmojen välissä on seinä, joka pysyy visusti suljettuna.
Tämä visuaalinen näky on oikeastaan oopperan ainoa näyttämöllinen elementti, sillä muuten esitys muistutti lähinnä konserttiversiota. Vaikka en ole nähnyt tämän vuonna 2015 kantaesityksen saaneen Sergei Zhenovachin ohjauksen Moskovan versiota, uskallan arvella, että ajanpuuteen ja näyttämöjen erilaisuuden vuoksi Bolshoin ryhmä ei ryhtynyt harjoittelemaan lavaliikehdintää, vaan päätyi seisovaan esitykseen. Tekemättä jätetty ohjaus hieman häiritsi, mutta kun lauluvoimaa on tavattoman paljon ja Tsaikovskin musiikki on mielettömän hienoa, ne riittivät pitämään katsojaa pihdeissään.
Jolanta perustuu tanskalaisen Heinrich Hertzin teokseen Kuningas Renén tytär. Libreton on laatinut säveltäjän veli Modest.
Jolanta on saanut kantaesityksensä vuonna 1892. Ajankohta johtaa ajattelemaan, että Tsaikovski halusi esittää verhottua kritiikkiä tuolloin jo pahasti degeneroitunutta tsaarin hovia kohtaan. Minusta Jolanta on tyyppiesimerkki siitä, kuinka sensuurin kynsissä ja hallitsijan mielivallan pelossa ryhdytään tekemään taideteoksia, jotka pinnalta näyttävät viattomilta, mutta jotka katsojat ymmärtävät vallankäytön verhotuksi kritiikiksi.
Suomella on tästä paljon esimerkkejä. Sortokaudella tehtiin paljon taidetta, joka näytti viattomalta, mutta jonka kaikki ymmärsivät kritiikiksi Venäjän mielivaltaa vastaan. Ei siis tarvita paljonkaan mielikuvitusta, että Jolantan voi nähdä kritiikkinä mielivaltaista, ihmisoikeuksia polkevaa hallitsemista vastaan. Pelin henkeen kuuluu myös se, että hallitsija lopussa ymmärtää tekemänsä virheen ja haluaa korjata asiat, sillä eihän sensuurin alainen taide koskaan suoraan hyökkää itsevaltiasta vastaan.
Eikä Jolanta tässä suhteessa ole menettänyt tippaakaan ajankohtaisuuttaan. Kritiikin voi ymmärtää hyvin monitahoisesti. Sokeus on hieno tapa kertoa siitä, että itsevaltiailla on pyrkimyksenä rakentaa todellisuus, jonka ehdot he itse sanelevat. Sitä kutsutaan pimeydeksi. Sen tarkoituksena on estää tosiasioiden, etenkin hallitsijan kannalta epämieluisien tosiasioiden, esille pääsy.
Onnellinen loppu on seuraus siitä, että asiat saadaan korjatuksi. Jolantassa tyttären sokeudesta tietämätön Burgundilainen kreivi ihastuu tyttöön ensi silmäyksellä ja tulee kertoneeksi, että maailmaa hallitsee valo, ei pimeys. Minusta hän on sananvapauden ritari, joka uhmaa hallitsijan maailmaa, kykenee tuhoamaan sen – ja tuomaan totuuden valon ja onnen.
Savonlinnan oopperajuhlien ulkomaalaiset vierailut on halvin tapa tutustua kansainvälisiin oopperataloihin. Moskovan Bolshoi-tatteri on taiteellisesti loistava. Solistikunta on nuorista, huippuluokan laulajista koottu. Jolantan roolin laulanut sopraano Ekaterina Morozova on upea sopraano, jolla on paljon eläytymiskykyä. Tenori Dmytro Popov Vaudémontina uhkuu nuoruutta, vaikka paneutuukin laulamiseen niin, että näyttelijätyö jää melko vähäiseksi. Mutta sitä laulua onkin sitten todella suuri ilo kuunnella. Baritoni Elchin Azimov maurilaisena lääkärinä Ibn-Hakiana tuo tärkeän viittauksen islamilaiseen oppineisuuteen. Pyotr Migunov kuninga Renénä on hieno basso.
Kun esityksen ohjaus oli niin pienimuotoinen, musiikki nousi vielä tavallista keskeisemmäksi. Tugan Sohhievin johtama orkesteri nousi keskeiseen rooliin soittaessaan musiikkia, joka on hivelevän kaunista, täynnä dramatiikaa ja kiinnostavia yksityiskohtia.
Eipä siis ihme, että yleisö nousi spontaanisti osoittamaan suosiotaan seisten.
Omasta näkökulmastani katsoen on mielenkiintoista, että presidentti Vladimir Putin menee torstaina katsomaan juuri tämän oopperan. Hän ehkä näkee siinä vain sadun.
Kuva: Savonlinnan Oopperajuhlat/ Soile Puurunen