Kun Finnkino on tuonut koettavaksemme New Yorkin Metropolitan oopperan Jevgeni Oneginin, tarjoutuu tilaisuus vertailla sitä ja parhaillaan Kansallisoopperassa esitettävää Oneginia keskenään.
Ne ovatkin yllättävän erilaisia. Metropolitanin esitys on tehty kaudelle 2013, joten se on nyt uusintaensi-illassa. Alkuperäisen ohjauksen on tehnyt Deborah Warner ja nyt nähtävän uudelleenohjauksen Paula Williams.
Kansallisoopperan Onegin puolestaan on uutuustuotanto, jonka on ohjannut ja myös lavastanut sveitsiläinen Marco Arturo Marelli.
Metropolitanin versio on perinteinen. Siitä voisi käyttää vaikkapa nimitystä 0-versio, johon muita ohjauksia on helppo verrata. Metropolitanin tapaan ohjaus ei ketään hätkähdytä, mutta on erittäin toimiva, antaa hyvin tilaa tapahtumien kehittelylle ja etenkin laulamiselle. Eikä konservatiivinen oopperayleisö muuta kaipaakaan.
Marco Arturo Marelli ei tyydy tekemään konvention mukaisia versioita, eikä niitä häneltä pyydetäkään. Häneltä halutaan klassikkoteoksista uusia versioita, joiden näkökulma on terävämpi, eikä suinkaan aina pelkästään ilahduta yleisöä. Marellin Onegin etenee alusta loppuun tyylikkäästi, mutta siinä ei ole sitä tunteiden pakahduttavuutta, jota monet nimenomaan tulevat Oneginista hakemaan.
Mielenkiintoinen piirre on myös se, että Marelli on lyhentänyt oopperaa merkittävästi. Hänen kolmetuntinen versionsa on lähes tunnin lyhyempi kuin Metropolitanin perinteinen versio. Niinpä eräät asiat tuntuvat tapahtuvan Marellin versiossa hieman yllättäen, kun ne alkuperäisemmässä versiossa perustellaan selkeästi. Ja aika monet niistä kohtauksista ovat juuri niitä pakahduttavia kohtauksia, jotka ilmentävät Pushkinin kuvaamaa venäläistä ihmisluontoa.
Metropolitanin yksi kiistaton vahvuus on miehitys. Päästään valikoimaan parhaista parhaimmat. Silti myös Kansallisoopperan valinnat ovat osuneet kohdalleen, joissakin rooleissa jopa paremmin kuin New Yorkissa.
Alun perin Metropolitanissa Oneginina piti olla Dmitri Horostovski, mutta hän on joutunut kieltäytymään esityksistä vakavan sairauden, aivosyövän, vuoksi. Tässä Oneginina on Ruotsin lahja oopperamaailmalle, Peter Mattei. Ja millainen huikea Onegin hän onkaan. Mattei tekee Oneginisa sopivasti lipevän ja hänen äänensä soi juuri niin hunajaisesti kuin hurmurin ääni vain voi soida. Hänen lavakarismansa on myös hyvin suuri. Oopperan nimivalinnasta ei jää epäselvyyttä. Vaikka Helsingin Josef Wagnerkin on tyylikäs, hänessä ei ole alkuunkaan samaa karismaa, eikä Marelli ole muutenkaan antanut kovin paljon tilaa elvistelylle.
Taisin kirjoittaa Kansallisoopperan version nähtyäni, että Tsaikovski on niin pirullinen, ettei hän ole sävltänyt Oneginille yhtään kaunista melodiaa, mutta kyllä niitä Mattein laulamana oli aika lailla, suurimpana ensimmäisen näytöksen Tatjanan kirjeaarian jälkeinen numero.
Anna Netrebko on meidän aikamme yksi suurimmista Tatjanoista. Siinä vika piileekin. Netrebko on niin suuri tähti, ettei hän oikein ole enää uskottava syrjäkylän herkkäuskoisena romanttisten romaanien lukijatyttönä. Helsingin Elena Stikhina sopi siinä mielessä rooliin paljon paremmin. Mutta jos pisti silmät kiinni ja vain kuunteli, Netrebko…tuskin tarvisee sanoa enempää.
Metropolitanin Lensiknä laulaa venäläistenori Aleksei Dolgov, joka tyyppinä soveltuu hyvin kärsivän, mustasukkaisen runoilijan rooliin. Mattei ja Dolgov myös muodostavat hyvän vastaparin. Mutta laulullisesti pidin parempana Tuomas Katajalaa, joka hänkin sopii rooliin erinomaisesti. Katajalan Lenski olisi istunut myös Metropolitanin miehitykseen.
Jyrki Korhosen Gremin on isällisen lempeä. Siitä loisti, että Tatjana oli suostunut vaimoksi miehelle, joka ei enää elä nuoruuden intohimoa vaan on pikemminkin nuorta vaimoaan jumaloiva vanheneva mies. Metropolitanin Gremin Stefan Kocán on toista maata: komea, aggressiivinen, itsetietoinen sotaherra. Kunnollinen kilpailija Oneginin hurmurityypille.
Jos nyt pitäisi valita kumpi, sanoisin, että jos koskaan ei ole Jevgeni Oneginia nähnyt, Metropolitanin versio on oivallinen perusteos. Jos taas ooppera on entuudestaan hyvinkin tuttu, Kansallisooppera antaa siihen uuden, hieman erilaisen näkökulman. Sitähän me oopperanystävät aina etsimme – uusia versioita tutuista teoksista – ja joskus myös uusia teoksia.