Heinäveden musiikkipäivät saattavat olla monille tuiki tuntematon musiikkitapahtuma. Muutaman vuoden aikana se on kuitenkin noussut tasoltaan niin, että se kannattaa vastaisuudessa pistää kalenteriin. Heinävedellä nimittäin pääsee kuulemaan oikeaa sinfoniaorkesteria ja sille sävellettyjä teoksia.
Orkesteri on Helsinki Sinfonietta, joka on juhlien taiteellisen johtajan Erkki Lasonpalon perustama nuoriso-orkesteri. Sitä on ollut perustamassa myös Lasonpalon opiskelukaveri Santtu-Matias Rouvali, joka oli nyt toistamiseen myös johtamassa orkesteria.
Kolmantena kapellimestarina Heinävedellä oli poikain opettaja Leif Segerstam, hänkin paikalla jo toista kertaa.
Jotakin maestrojen keskinäisistä suhteista ja ”Heinäveden hengestä” kertoo se, että kaikki kolme kapellimestaria olivat paikalla koko festivaalien ajan ja istuivat kuuntelemassa toistensa konsertteja. Helsinki Sinfoniettan nuorille soittajille Heinäveden musiikkipäivät on mestarikurssi parhaasta päästä.
Myöskään puitteet eivät voisi olla paremmat. Konserttipaikkana on Heinäveden kaunis, suuri puukirkko, joka sijaitsee korkealla mäellä, josta maisema avautuu Kermajärvelle. Suuren orkesterin musiikki mahtuu loistavasti kirkon korkean katon alle ja puinen rakennus antaa hyvin kauniin, täyteläisen ja herkän soinnin. Tällä kertaa akustiikan hienous korostui myös siinä, että orkesteri kuuluu myös hiljaisimmissa pianissimoissa, jota kapellimestarit viljelivät kiitettävästi. Kun on tila, jossa voi soittaa hiljaa, sitä kannattaa käyttää, sillä se jos mikä on kuulijan korvissa hyvin vaikuttavaa.
Kaksi vuotta sitten Heinäveden musiikkipäivillä soitettiin Sibeliuksen syntymän 150-juhlavuoden kunniaksi hänen kaikki sinfoniansa. Järjestys oli silloin Lasonpalo, Rouvali, Segerstam.
Nyt avajaiskonsertin johti Leif Segerstam, joka innostui myös esittelemään melko laajasti soitettavia teoksia. Saattaa olla, että hän puheensa ei kantanut ihan kaikille paikoille kirkossa, mutta Segerstamin tajunnanvirtaa on sinänsä hauska kuunnella. Musiikkina kuultiin Sibeliusta, Melartinia ja tietenkin Segerstamia.
Konsertin aloitti Sibeliuksen iki-ihana Satu, josta Segerstam itselleen uskollisen löysi myös huumoria ja hurjaa luontomystiikkaa, joka on niin leimallista Sibeliuksen musiikille.
Alun perin solistina piti olla sopraano Marjukka Tepponen, mutta hän joutui peruuttamaan esiintymisensä vain vähän ennen
juhlia. Tepposta korvaamaan oli saatu sopraano Riikka Hakola, joka siis tuli pelastamaan tilanteen.
Se oli Riikka Hakolalta sankariteko, sillä hänen valmistautumisaikansa taisi supistua vain noin viikon mittaiseksi. Se on auttamatta liian lyhyt aika esimerkiksi Sibeliuksen Luonnottarelle, vaikka se olisikin entuudestaan tuttu, kuten se Hakolalle oli. Lyhyen harjoitusajan seurauksena Hakola joutui turvautumaan tiukasti nuotteihin, eikä uskaltanut heittäytyä täysin palkein laululle. Eikä häntä siitä voi moittia.
Segerstamin oman sinfonian järjestysnumero on 309. Heinäveteen se liittyy siten, että se on haudattu Valamon luostarin hautausmaalle haudatun Kalle Holmbergin muistolle. Minä viihdyin Segerstamin musiikin äärellä. Se on luultavasti myös mitä parhainta harjoitusta nuorille soittajille, sillä Segerstamin sävellykset edellyttävät soittajilta vahvaa keskinäistä vuorovaikutusta, tilannetajua ja kokonaisuuden hahmottamista. Voi olla, että radiosta kuultuna musiikki ei saattaisi aueta, mutta kun sitä pääsee konsertissa myös katsomaan, musiikki alkaa avautua ja osoittautuu melko helposti lähestyttäväksi.
Konsertin loppuosassa kuultiin kaksi Erkki Melartinin harvoin esitettyä orkesteriteosta Traumgesiht ja Marjatta.
Traumgesicht on vuonna 1910 sävelletty teos, joka kantaesitettiin Pietarissa musiikkivaikuttaja Aleksandr Silotin konserttisarjassa. Siloti pyysi Melartinilta teosta, ja kun sopivaa ei ollut valmiina, Melartin sävelsi sen.
On ehkä hyvä muistaa historiallinen kehys. Oltiin keskellä toista sortokautta (1906-14). Suomen taide-elämässä elettiin suurten kansallisten tunteiden aikaa, mikä näkyi aihevalinnoissa, mm. Kalevalan käyttö teosten lähteenä, ja kuului vahvana paatoksena ja pateettisuutena.
Tässä ympäristössä Melartinin Traumgesicht on merkittävä poikkeus. Se osoittaa, että Melartin tunsi hyvin eurooppalaisen musiikin. Musiikki edustaakin aikansa eurooppalaista linjaa. Se on hyvin elegantti ja epäsuomalainen teos. Voisi ajatella, että Melartin on halunnut olla kohtelias Silotille, eikä halunnut viedä Pietariin musiikkia, joka saattaisi suomenmielisyydellään ärsyttää sikäläistä yleisöä. Teos osoittaa, että Melartin on erinomainen orkestroija. Teos sisältää paljon kutkuttavan hienoja yksityiskohtia, mutta soi kaiken aikaa ehjänä ja linjakkaana.
Melartinin toinen teos Marjatta puolestaan edustaa sitä kansallista linjaa, joka tuohon aikaan (1914) oli valloillaan. Marjatta on Kalevalan viimeinen runo, kun Luonnotar on sen ensimmäinen. Tässä teoksessa solisti Riikka Hakola oli paremmin kotonaan kuin Luonnottaressa. Ehkä laulustemma on myös hieman helpommin omaksuttava, mutta yhtä kaikki Marjatta osoittaa, että Melartin ansaitsisi tulla useammin kuulluksi. Sibeliuksen varjo on pitkä ja syvä.
Ylimääräisenä esitetty Sibeliuksen Var det en dröm osoitti sitten, että Hakolalla on ääntä ja kykyä heittäytyä, kunhan esitettävänä on kappale, joka on läpikotaisin tuttu. Mutta ei pienintäkään moitteen sanaa Riikka Hakolalle, vaan suuri kiitos siitä, että hän tuli pelastamaan tilanteen!
Santtu-Matias Rouvalin ohjelmassa oli Sibeliusta ja Dvořákia.
Sibeliuksen viulukonserton solistina soitti Pekko Pulakka, joka on aloittanut Tampere Filharmonian konserttimestarina 2016. Hän on siis Rouvalin taistelupari ja lähin työtoveri, joten kapellimestarin ja solistin keskinäiseen ymmärrykseen saattoi jo ennakolta luottaa.
Viulukonsertossa neljänneksi osapuoleksi tuli Heinäveden kirkko, sillä hieno akustiikka teki mahdolliseksi soittaa kokonaan ilman painamista, niinpä hiljaisimmatkin pianissimot soivat äärimmäisen kauniisti. Tässä teoksessa jos missä päästiin kuulemaan, kuinka koskettavaa on, kun suuri orkesteri soittaa hiljaa. Tuntui, että soittajat olivat sulaa vahaa Rouvalin pehmeiden liikkeiden ohjatessa soittoa notkeasti, mutta tarkasti. Orkesteri ei kertaakaan peittänyt solistin soittoa, vaikka se välillä pauhasi kuin meri.
Antonín Dvořákin Sinfonia nro 8 puolestaan on laaja, luontoaiheisiin, maalaismaisemaan ja kansanmusiikkiin perustuva teos, joka sisältää runsaasti musiikillisia aineksia, todellinen runsauden sarvi, jota kuullaan melko harvoin.
Jälleen Rouvali oli elementissään (onko hän jossakin muualla), sillä hänellä on käsittämätön kyly tehdä musiikista jännittävää ja helposti lähestyttävää. Ei ole vaikea ymmärtää, että Rouvali on saanut Tampereella aikaan boomin ja hänen konserttinsa ovat aina loppuunmyytyjä, vaikka Tampere-talon saliin mahtuu 2000 kuulijaa.
Tässä teoksessa on myös yksi näitä elämää suurempia valsseja, jotka ainakin minua jaksavat aina sykähdyttää. Sen vuoksi odottelinkin ylimääräisenä Sibeliuksen Valse Tristeä, mutta sen sijaan kuultiin muutama tahti sinfonian hurmioituneesta lopusta, jossa orkesteri pauhasi äärimmäisen nopeassa tempossa. Ylimääräisessä tempoa kiihdytettiin vielä entisestään ja sehän meitä kaikkia huvitti. Kolme konserttia viidessä päivässä on kyllä sellainen työtaakka, ettei ylimääräisiä enää ehdi harjoitella.
Päätöskonserttiin solistiksi oli saatu todellinen maailmantähti, sopraano Camilla Nylund, jota viimeksi taidettiin kuulla
Helsingissä Kansallisoopperan Lentävän Hollantilaisen Sentana. Muutoin Nylund valloittaa pääasiassa vaativaa berliiniläisyleisöä Staatsoperan solistina.
Nylund saatiin Heinävedelle baritoni Juha Kotilaisen loistavilla suhteilla. Kotilainen on musiikkipäivien henkinen isä ja taustavaikuttaja, vaikka hänen nimensä ei nousekaan esille kuin konserttien solistina.
Camilla Nylund lauloi yhdessä Kotilaisen kanssa solistina Uuno Klamin Psalmuksessa, jossa mukana oli myös Joonas Rannilan johtama Helsingin filharmoninen kuoro.
Myös Psalmus on poikkeuksellisen upea teos, joka ansaitsisi tulla useamminkin esitetyksi. Se on laajamuotoinen oratorio, jonka musiikki on kaunista ja puhuttelevaa. Joonas Rannilan Helsingin filharmoninen kuoro lauloi taitavasti ja tarkasti. Solistiosuuksissa erityisen kaunista musiikkia oli sävelletty baritonille. Juha Kotilaisen ääni soi täyteläisenä ja kauniina.
Oli viisautta antaa Camilla Nylundille myös oma teos, Richard Straussin Vier Lieder, jossa hän osoitti, miksi hän on niin suuri tähti kuin on: ei mitään teennäisyyttä, ei mitään teeskentelyä, ei mitään diivan elkeitä, mutta laulut soivat ihanan kauniisti. Jälleen kerran akustiikka antoi mahdollisuuden laulaa täysin luonnollisesti ilman tarvetta laulaa kovaa eli painaa ääntä. Neljän laulun sarjan päättää iki-ihana Morgen. Jos et muista sitä, etsi Youtubesta ja kuuntele!
Konsertin aloitti Sibeliuksen kantaatti Oma maa, jonka mestari sävelsi Kansalliskuoron 10-vuotisjuhliin 1918. Jälleen on hyvä muistaa, missä ajassa ollaan. Sisällissota on vasta saatu päätettyä, kansa on jakautunut kahtia, veljesviha leimuaa yhä.
Oma maa on täynnä toivoa. Se on tulevaisuuteen uskova, myönteisyyden ja jalouden täyttämä teos, jossa ei ole tilaa vihalle tai kostolle. Eheymisen säveliä.
Suomen 100-vuotisjuhlien kunniaksi Heinäveden musiikkipäivillä keskityttiin kotimaisiin säveltäjiin ja esiteltiin hienoja, vähän tunnettuja teoksia tuttujen rinnalla.
Ymmärrettävästi tällaisen juhlan päätti Sibeliuksen Finlandia, josta tällä kertaa kuultiin melko raaka tulkinta, mikä sopiikin nuorille esiintyjille. Ehkä siinä oli nyt sitä alkuperäistä Suomi herää -meininkiä enemmän kuin sittemmin uusia merkityksiä saanutta kansallista ylpeyttä hohkavaa Finlandiaa.