Zarzuela on oopperan espanjalainen muoto. Se jaetaan yleensä kahteen jaksoon, barokksizarzuelaan ja romanttiseen zarzuelaan. Romanttinen zarzuela ajoittuu vuosien 1850-1950 välille. Sevillassa minulla oli mahdollisuus kokea elämäni ensimmäinen zarzuela, Pablo Sorozábalin (1897-1988) La Tabernera del Puerto. Sen kasntaesitys oli 1936 Barcelonassa.
Sorozábal on yksi viimeisimmistä zarzuelasäveltäjistä, sillä sävellysperinne sammui 1950-luvulla. Millaista zarzuela sitten on? Siinä on musiikillisesti oopperan piirteitä, mutta se on läheisempää sukua operetille, sillä vuorosanat puhutaan ja musiikki keskittyy lauluihin. Sanoisin nimenomaan lauluihin, ei niinkään aarioihin, sillä laulullisuus korostuu voimakkaasti.
Zarzuelateoksia esitetään harvoin Espanjan ulkopuolella Etelä-Amerikkaa lukuunottamatta. Mutta zarzuelaa ovat maailmalla tehneet tunnetuksi espanjalaiset tähtilaulajat, kuten Plácido Domingo, José Carreras ja Montserrat Caballe jotka ovat liittäneet lauluja konserttiohjelmistoonsa. Zarzuela sopiikin erinomamisesti esitettäväksi konserteissa.
Madridin Teatro de la Zarzuela on zarzuelaperinteen ylläpitäjä, jonka alkuperäinen tuotanto nyt Sevillassa nähty esityskin oli, vaikka se onkin oma produktionsa. Alkuperäisohjauksen tekijä on Mario Gas. Orkesterina oli Real orquestra sinfónica de Sevilla Óliver Diazin johdolla ja kuorona Teatro de la Maestranzan kuoro.
Zarzuela vannoo myös tietynlaiseen kepeyteen. Libretossa on mukana huumoria ja komiikkaa, jolla piristetään yleisöä. Usein zarzuelaan liittyy myös tanssi, mutta tällä kertaa sitä ei ollut mukana.
Operetin tapaan zarzuela ei ole luihin ja ytimiin asti pyrkivää tunnemyrskyä, joka meille monille oopperan ystäville on se kaikkein tärkein juttu. Huomasin, että minua häiritsi yllättävän paljon se, että musiikkiosuus katkesi puheeksi, eikä vienyt tapahtumia eteenpäin. Ehkä zarzuela on kuitenkin oopperaa helpommin lähestyttävä musiikkiteatterin muoto.
La Tapernera del Puerto on merellinen romanssi. Siinä äidin puolelta mustalaisverta omaava satamakapakan tarjoilija Marola saa kylän naisten vihat niskaansa sen vuoksi, että heidän aviomiehensä ovat hurmaantuneet Marolan olemuksesta. Marola ei kuitenkaan vikittele miehiä, sillä hän on joutunut kokemaan kovia lapsuudessaan.
Isäksi paljastuu kapakan pitäjä Juan de Eguia, joka on ahne paskiainen. Kun merimies Leandro rakastuu Marolaan, Juan lupaa Marolan hänelle, jos Leandro noutaa veneellään hänelle mereen pudotetun kannabiserän.
Rakastavaiset lähtevät yhdessä merelle. Myrsky yllättää ja vene haaksirikkoutuu. Kylä suree nuorten rakastavaisten hukkumista. Paikalle saapuu merivartiosto, joka on löytänyt mereltä haaksirikkoutuneet, jotka saatetaan kotiin. Juan joutuu tunnustamaan salakuljetushankkeensa ja pidätetään. Marola ja Leandro saavat kyläläisten siunauksen.
Sorozábel säveltää kaunista ja lyyristä musiikkia.
Ensimmäisessä näytöksessä ajattelin: onpa paljon puhetta ja vähän laulua. Musiikin laatu kyllä kävi selville. Sorozábel säveltää kaunista ja lyyristä musiikkia. Marolan ja Leandron duetto antoi odottaa hyvää. Vanhan pariskunnan juoppoduetto edusti zarzuelan hilpeää, karikatyyristä luonnetta.
Toisessa näytöksessä laulua ja musiikkia on paljon enemmän. Kolmannessa näytöksessä musiikki pääsee täysin valloilleen. Alkusoitto kuvaa myrskyävää merta, näytös alkaa hienosti toteutetulla merikohtauksella, jossa Leandro ja Marola ovat veneessä noutamaan kannabispakettia, kun myrsky yllättää ja rikkoo veneen. Kohtausta seuraa orkesterin hieno välisoitto. Sitä seuraa Juanin katumuslaulu ja sitten hukkuneiksi luullut nuoret saapuvatkin takaisin ja kaikki päättyy onnellisesti. Kolmas näytös pistää tarinan pakettiin vajaassa puolessa tunnissa.
Suurimman vaikutuksen minuun teki Leandron roolissa ollut tenori Antonio Gandía, jonka erittäin kaunis ja vahva tenori soi kiinteänä ja metallisena. Sopraano María José Moreno on myös maailmalla menestynyt laulaja, joka tuntuu olevan myös puheroolissa kotonaan. Baritoni Ándel Ódena on juuri niitä baritonipahiksia, joita työllistävät Jagon ja Skarpian roolit. Hyvä kolmikko siis. Koska muut roolit ovat enemmän tai vähemmän karikatyyrejä, niitä ei voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin sen, että roolien esittäjät tekivät onnistuneet karaktäärit.
Kokemuspiirini on nyt karttunut yhden zarzuelan verran. Iloitsen siitä.
Kuva: Tearto de la Maestranza