Jos jostakin oopperasta haluaa anoa, että se on lumoava, tämä atribuutti sopii erityisen hyvin Claude Debussyn ainoaan oopperaan Pelléas ja Mélisande. Sillä Debussyn maailma on lumottu, mystinen, maaginen.
Debussy etsi vuosien ajan sopivaa tekstiä oopperalle. Kun hän 1893 näki oman aikansa suositun symbolistin Maurice Maeterlinckin näytelmän, hän tiesi löytäneensä sopivan tekstin.
Olen ennenkin kirjoittanut tästä produktiosta, joka sai ensi-iltansa Helsingissä 2012. Ohjaajana on Marco Arturo Marelli, joka on suunnitellut myös lavastuksen. Se on vino. Se on kuin uni, jossa surrealismi kätkee sisäänsä symboleita ja merkityksiä.
Aikuiset suojaavat itsensä märältä.
Prinssi Golaud on saalista seuratessaan eksynyt metsään. Hän kohtaa lähteellä surullisen nuoren tytön, Mélisanden. Leskimies vie tytön kotilinnaan ja menee tämän kanssa naimisiin. Golaud ja Mélisande ovat aivan eri maailmoista. Joku voisi sanoa, että Golaud on aikuinen, realisti ja kyynikko. Hänellä on saappaat jalassa, koska aikuiset suojaavat itsensä märältä.
Linnassa hauras ja eteerinen Mélisande kohtaa Golaudin pikkuveljen Pellaáksen, joka on haaveilija. Sieluntoverukset ovat löytäneet toisensa. Viaton ystävyys alkaa välittömästi. Aikuinen Golaud ei usko viattomaan ystävyyteen naisen ja miehen välillä ja mustasukkaisuus alkaa jäytää häntä niin, että hän viimein puukottaa veljensä.
Pelléaksen ja Mélisanden juonta on turhauttavaa selittää. Oopperan pointti on aivan muualla. Sen voi aavistaa jo siitä, että Esa-Pekka Salonen ei tavalliseen tapaan nouse kapellimestarin korokkeelle ja tervehdi yleisöä. Koko Sali on ensin hetken pimeänä, kun valot syttyvät Salonen aloittaa välittömästi. Arvelen, että tällä eleellä haluttiin viestittää yleisölle, että nyt astutaan toiseen todellisuuteen, johon pääsee sisään vain, jos uskaltaa olla ihan hiljaa, sillä tämä todellisuus on yhtä herkästi rikkoutuva kuin lavalla olevan veden kalvo. Sellaiselle katsojalle, joka ei pääse sisälle tähän toiseen todellisuuteen, kyse on piinallisen pitkäveteisestä oopperasta. Mutta sille, joka pääsee sisälle, avautuu huikea matka omiin tunteisiin.
Debussy haki kokonaan uudenlaista musiikillista ilmaisua. Orkesteri onkin hyvin tärkeässä roolissa, sillä se avaa erilaisia tunnetiloja ja ylläpitää sitä mystistä lumousta, joka ottaa pauloihinsa. Tässä suhteessa vertaisin tätä oopperaa Alban Bergin Wozzeckiin, jossa orkesterilla on saman tyyppinen rooli. Samalla tavalla kuin Berg myös Debussy antaa musiikin usein jatkua vielä silloin, kun verho on peittänyt lavan.
Pelléas ja Mélisandessa on samaa lumousta kuin Wagnerin Tristan ja Isoldessa. Debussy olikin suuri Wagnerin ihailija, kuten monet muutkin 1900-luvun alun symbolistit. Debussy oli perehtynyt hyvin Wagnerin oopperoihin. Kerrotaan, että Debussy oli väittänyt ystävilleen osaavansa Tristan ja Isolden ulkoa. Kun ystävät eivät uskoneet, he löivät vedon. Debussy istui pianon ääreen ja kuittasi neljän tunnin soiton jälkeen vedon itselleen.
Itse koen, että Tristanista ja Isoldesa alkava linja jatuu Pelléas ja Mélisandeen ja siitä Kaija Saariahon Kaukaiseen rakkauteen. Niissä kaikissa on samanlaista lumousta, niissä kaikissa on mystiikkaa ja jotakin ylimaallista rauhaa.
Tämä oli siis kolmas kerta, kun tämä versio Pelléas ja Mélisandesta tuli ohjelmistoon. Taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi on sanonut, että enää se ei tule. Hieman yllättäen liput eivät nyt menneetkään kuumille kiville, vaikka puikoissa oli itse Esa-Pekka Salonen. Neljää näytöstä piti markkinoida voimallisesti, että yleisöä saatiin esityksiin. Ehkäpä olemme liian tottuneita kiireeseen ja hälyyn, että kestäisimme kolmen ja puolen tunnin meditaatiota.
Baritoni Ville Rusanen oli nyt toistamiseen Pelléaksena. Mieleeni on kuitenkin jäänyt vuoden 2012 esityksen Topi Lehtipuu, jonka lyyrinen tenori oli vielä Rusastakin koskettavampi hauraudessaan. Mélisandena oli ruotsalainen tähtisopraano Camilla Tilling, joka osasi olla niin eteerinen, että hän muistutti enemmän satuolentoa kuin ihmistä.
Golaudin piinaavan roolin teki baritoni Laurent Naouri, hänkin Metropolitania myöten laulanut loistava esiintyjä. Vanhaa, myötätuntoista ja viisasta kuningas Arkilia esitti Jyrki Korhonen, joka sopii juuri tällaisiin rooleihin. Itse taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi oli hänen vaimonsa Geneviève.
Lapsi rakastaa kaikesta huolimatta.
Sopraano Mia Heikkinen teki jälleen kerran niin taitavan housuroolin Golaudin poikana Ynioldina, että se oli suorastaan sydäntä särkevä, etenkin loppukohtauksessa, jossa hän riensi isänsä syliin, isänä, joka oli juuri ampumassa itseään. Lapsi rakastaa, kaikesta huolimatta.
Kuva: Kansallisooppera/Sakari Viika