Valkyyria lienee yksi tunnetuimmista oopperoista, sillä Valkyyrioiden ratsastus kolmannen näytöksen alussa on musiikkina niin mukaansa tempaava, että se jää helposti korvamadoksi.
Valkyyriaa ei kannata tarkastella juonen näkökulmasta. Siinä on paljon sellaista epäjohdonmukaisuutta, joka kirjoitettuna pikemminkin karkottaa kuin houkuttelee tutustumaan teokseen.
Rakkaudesta, rahasta ja vallasta on kyse.
Nyt käsitellään aika hämäävällä tavalla kahden kaksossisaruksen Siegmundin (Dmitri Voropaer) ja Sieglinden (Jekaterina Shimanovich) suhdetta.
Dmitri Voropaer on myös Wagner-tenori. Hänen äänensä kauneudestaan voi toki olla monta mieltä, mutta kantavuutta ja lujuutta piisaa niin, että Wagnerille tyypillinen legato lepää turvallisesti.
Näyttämäkuva jatkaa samaa Reinin kullan kanssa. Nyt suuret hahmot ovat pystyssä ja muistuttavat Stonehegden kivipatsaita. Näyttämökuva on siitä ongelmallinen, että se synnyttää katsojassa vahvan mielikuvan, mutta ei lainkaan tue näyttämötapahtumia. Kun jättiläishahmot täyttävät koko näyttämön ja heidän välissään on vielä suuri kivi, laulajat hortoilevat lavalla kuin eksyksissä. Ehkä se on tarkoituskin. Nämä kivettyneet hahmot voisi mieltää jumaliksi, jotka ovat aika päiviä sitten kadottaneet voimansa, kivettyneet ja ovat nyt oikeastaan vain tiellä.
Ratkaisusta seuraa, että oopperaa voi pitää lähes konserttiversiona, niin vähän näyttelemiseen vivahtavaa näyttämöllä saattaa havaita. Venäjällähän ollaan tässä mielessä sangen konservatiivisia. Suomen kansallisoopperassa laulajien näyttelijäkoulutus aloitettiin vasta Juhani Raiskisen aikana. Venäjällä sitä ei ole taidettu vieläkään aloittaan. Niinpä laulajat saapuvat näyttämön etuosaan ja alkavat laulaa. Huomio kannattaa kiinnittää musiikkiin.
Valkyyriassa musiikki onkin aivan eri tavalla keskiössä kuin Reinin kullassa. Orkesteri milloin pauhaa myrskyä, milloin soi hiljaa ja herkästi.
Reinin kullassa itsensä kiipeliin saattanut ylijumala Wotan (Vladimir Feliauer) yrittää selvittää tilanteen siinä onnistumatta. Hän uppoaa yhä syvemmälle itse aiheuttamaansa suohon. Siedmund ja Sieglinde ovat hänen kaksoslapsensa. He joutuvat elämän kohtaloisissa eroon toisistaan. Sieglinde joutuu naimisiin karkean ja väkivaltaisen Hundingin (Gennady Bezzubenkov) kanssa. Kun vihollisten takaa-ajama Siegmund löytää Sielindin ja Hundingin talolle, Hunding on poissa. Sisarukset eivät tunnista toisiaan, mutta heidän välilleen syntyy intohimoinen rakkaus.
Tämä insestinen rakkaussuhde on Valkyyrian kantava teema, jonka seurauksena tapahtumat etenevät. Pöhkö Wotan ei näe siinä mitään ongelmaa, mutta hänen puolisonsa avioliiton jumalatar Fricka (Jekaterina Sergejeva, Flosshilde Reininkullassa)) pitää sitä sopimattoman. Wotan, joka on pyytänyt valkyyria-tytärtään Brünnhildeä (Olga Sergejeva) suojelemaan Siegmundia, joutuukin pyytämään, että Brünhilde suojelisikin Siegmundin vihollista Hundingia (Gennadi Bezzubenkov).
Brünhilde ei voi ymmärtää isänsä mielen muutosta. Siegmundin rakkaus Sieglindeä kohtaa saa Brünnhilden sydämen heltymään, hän tuntee syvää myötätuntoa ja nousee isänsä tahtoa vastaan.
Valkyyrian yksi suuria kohtauksia on toisen näytöksen Wotanin pitkä monologi, jossa hän yrittää selittää Brünnhildelle asioita. Se soikin levollisena ja surusävyisenä. Vladimir Feliauerin herkkää ja luonnollisesti hengittävää ääntä on ilo kuunnella.
Jos Valkyyrian kohokota, jota ylesö odottaa, on kolmannen näytöksen aloittava valkyyrioiden ratsastus, tässä koetaan antikliimaksi. Valkyyriat vain astelevat lavalle ja kahdeksan naisen joukko laulaa ratsastuksen hengettömästi. Myös Frickaa esittävä Jekaterina Sergejeva laulaa oman osuutensa kylläkin vahvasti mutta hengettömästi, vaikka siinä pitäisi olla vihan vimmaa.
Oopperan lopussa on puhutteleva kohtaus, jossa Wotan rankaisee Brünnhildeä tottelemattomuudesta, mutta tekee sen raskain sydämin. Ehkä sydämen raskaus johtuu siitä, että Wotan tietää yrittävänsä pelastaa omaa nahkaansa. Väärin tekemisen paikkailu johtaa poikkeuksetta siihen, että asiat sotkeutuvat entistä pahemmin.
Kohtaus on riipaiseva, mutta kun Valkyyriakalliolle uneen vaivutettu Brünnhilde suojataan tulella, jonka läpi pääsee vain suuri sankari, ratkaisuna on, että lavalla astelee oranssihelttaisia tanssijoita. Ollaanko nyt parodian äärelle? Tahaton komiikka on Wagnerin kohdalla vaarallinen laji.
Michael Güttlerin johtamaa orkesteria oli ilo kuunnella ja laulaminen oli pääosin erinomaista. Kuuntelukokemus oli katselukokemusta väkevämpi.