Englantilainen Thomas Adès (s. 1971) on yksi tämän hetken kuumimpia säveltäjänimiä maailmassa. Hänen oopperansa Tuhon enkeli (The Exterminating Angel) on niittänyt mainetta niin Salzburgissa, Kööpenhaminassa, Lontoossa kuin New Yorkissa. Tuhon enkeli on poikkeuksellisen kiehtovaa nykyoopperaa niin musiikkinsa kuin tarinansa osalta. Huh, mikä kokemus!
Thomas Adèsin orkesteriteokset ovat maailman johtavien orkestereiden ohjelmistossa kaiken aikaa. Hänen ensimmäinen täysimittainen oopperansa, 2004 Royal Opera Housessa ensiesitetty Shakespearen näytelmään sävelletty Myrsky, on kaiken aikaa useiden eri oopperatalojen ohjelmistossa.
Kun Tuhon enkeli esitettiin kesällä 2016 Saltzburgissa, osattiin siis jo odottaa, että tulossa on jotakin erityistä. Tuhon enkeli perustuu Luis Bunuelin 1962 valmistuneeseen saman nimiseen elokuvaan, jolla on kulttimaine. Se kuuluu surrealistisen elokuvan merkittävimpiin teoksiin.
Surrealismi on siirrettty oopperan kielelle.
Saman surrealismin Adès yhdessä libretistikumppanin ja ohjaajan Tom Cairnsin kanssa on kyennyt siirtämään oopperan ja näyttämön kielelle. Tarjolla on moniselitteinen, paljon kysymyksiä herättävä, mutta vähän vastauksia antava pastissi ihmiselämästä, hienostelusta ja sivistyksestä, kyvystä toimia, kun elämäntilanne yhtääkkiä muuttuu, ryhmädynamiikasta ja ties mistä. Katsojan on pakko ottaa kantaa elämän kipeimpiin kysymyksiin katsoessaan Tuhon enkeliä, niin säälimättömästi se kaivaa esille sen, mitä eniten pelkäämme.
Ollaan herraskaisilla illallisilla, jonne on saavuttu oopperasta, jossa on nähty Donizzettin Lucia de Lammermoor. Varakkaan isäntäpariskunnan Lucian (Amanda Echalaz) ja Edmundon (Joseph Kaiser) vieraana on sekalainen joukko eliittiä. Mukana on myös illan solisti Leticia (Audrey Luna)
Selittämättömästä syystä koko seurue jää vangiksi olohuoneeseen. Jokin estää ulospääsyn. Ensimmäinen yö menee kohtuullisesti, seksuaaliset vaistot heräilevät, mutta niinhän saattaa aika ajoin tapahtua paremmissakin (ehkäpä juuri niissä) piireissä.
Mutta kun vankeus jatkuu, jano ja nälkä alkavat ahdistaa, sisäiset suhteet kiristyvät ja vähitellen se ohut kerros, jota kutsumme sivistykseksi, alkaa kulua puhki. Ihmisiä alkaa yhä enemmän ohjata omien tarpeiden tyydyttäminen, itsekäs oman edun turvaaminen, omien tarpeiden tyydyttäminen. Hädässä ei löydykään kykyä toimia järkeväsi yhdessä. Lääkäri Carlos Conde (sir John Tomlinson) yrittää edustaa järjen ääntä, mutta lopulta hänetkin vaiennetaan. Leonora Palma (Alice Coote) vakuuttuu siitä, että magian avulla saadaan apu, mutta siihen tarvitaan viatonta verta.
Lopulta Leticia havahtuu, ja huomaa, että he ovat täsmälleen samoilla paikoilla kuin tuloiltana. Hän pyytää kaikkia muistamaan, mitkä olivat silloin käytetyt vuorosanat. Muistelun seurauksena käy ilmi, että tilanne kärjistyi, kun Leticia ei suostunut laulamaan. Nyt hän laulaa, näkymättömät salvat avautuvat ja vankina olleet pääsevät vapauteen, kadulle, jossa mielenosoittajat ja poliisit taistelevat.
Juonen kirjoittaminen saa oopperan tuntumaan yleensäkin täysin päättömältä, mutta tässä tapauksessa niin tapahtuu erityisesti. Koko juttu perustuu siihen, että näyttämöllä on koko ajan suuri seurue, 15 henkeä. Kaikki solistit ovat koko ajan paikalla. Kaikki näyttelevät rooliaan koko ajan. Kukaan ei pääse kulisseihin hengähtämään.
Musiikki ohjaa tunnetiloja, henkilöiden karaktäärejä ja luo tunnelman, joka on luonnollisestikin uhkaava, väliin lamaantunut, väliin jännitteinen ja purkautuu erilaisiin tunteenpurkauksiin. Tilanne on musiikillisesti otollinen, sillä henkilöt käyvät läpi erilaisia kokemuksia ja reagoivat olemassa olevaan tilanteeseen. Tunteet tulevat näkyviin. Adèn on säveltänyt hyvin monipuolista musiikkia, jolla eri tunnetiloja kuvataan äärimmäisen taitavasti.
Metropolitanissa kun ollaan, käytettävissä on laulumaailman parhaimmisto. Monet solisteista ovat esittäneet roolia jo Saltzburgissa, Kööpenhaminassa ja Lontoossa. Tässä oopperassa solistien keskinäinen yhteistyö korostuu juuri sen vuoksi, että kaikki ovat koko ajan näyttämöllä. Sen täytyy olla uskomaton kokemus.
Etukäteen Tuhon enkelistä on kohistu sen vuoksi, että Adèn on säveltänyt mukaan korkean A:n Letacian rooliin. Sen laulaa koloratuurisopraano Audrey Luna, joka lauloi korkealta jo Adènin Myrskyssä, silloin korkean G:n, mutta nyt siis mennään vielä sävelaskel korkeammalle. Koko Letacian rooli on äärimmäisen korkea, ikään kuin tämä ”tuho enkeli” olisi jostakin toisesta todellisuudesta kuin kuolevaiset. Siihen viitataan myös viittaamalla Wagnerin Valkyyriaan, joka on yhtä aikaa jumala ja ihminen, mutta valitsee lopulta rakkautensa vuoksi ihmisen osan. Hän onkin oopperan nimihenkilö, jonka laulamattomuus sulkee ihmiset vankilaan ja laulu avaa salvat. Miksi näin on, jää jokaisen mietittäväksi. Onko siinä järkeä? Onko siinä joku opetus? moraali? uskonto?
Kyllä Audrey Luna A:n laulaa, mutta minusta kyse on kuitenkin pikemminkin hifistelystä, ei niinkään siitä, että sen A:n laulaminen toisi merkittäväsi lisäarvoa. Ehkä säveltäjä ajattelee, että se antaa teokselle lisää huomioarvoa. (Niin varmasti tekee, kun minäkin siitä tässä kirjoitan.)
Korkea A tuntuu hifistelyltä.
Solistikunnasta on hieman vaikea nostaa esiin ketään erityisesti, niin vakuuttavasti koko joukko sekä laulaa että näyttelee toinen toistaan hurjempia kohtauksia. Ehkä on kuitenkin syytä todeta, että kontratenori Iestyn Davies Franciscona yltää ihan huikeisiin tulkintoihin, Amanda Echalaz Lucia-emäntänä on äärimmäisen moniulotteinen ja sir John Tomlinson on nappivalinta lääkärinä, joka yrittää jollakin tavalla pitää tilannetta hallussa.
Thomas Adèn johti itse orkesteria. Hänen musiikkinsa on poikkeuksellisen kertovaa ja puhuttelevaa. Musiikki ja teos ovat surrealistisia, ja ehkä juuri siksi siihen voi kummallisella tavalla samaistua. Entäpä jos…