En oikein ymmärrä, miksi Giuseppe Verdin Trubaduuria moititaan siitä, että juoni on sekava ja epäjohdonmukainen. Ei se ole sen enempää kuin moni muukaan ooppera, etenkään numero-ooppera, jossa tekijöiden huomio on kohdistunut aarioiden tekemiseen. Juonen tehtävänä on sitoa aariat toisiinsa milloin paremmin, milloin huonommin.
Musiikillisesti Trubaduuri on niin mukaansa tempaava, että se on ensiesityksestään Roomassa 1853 lähtien kuulunut esitetyimpien oopperoiden joukkoon, sillä yleisön suosio on taattu – yhä edelleen.
Helsingissä esitettävä Trubaduuri sai lisähuomiota, kun Helsingin Sanomien toimittaja kauhisteli #metoo-hengessä ohjaaja Joan Anton Rechin oopperan alkuun sijoittamaan raiskauskohtausta, joka kirjoittajan mielestä ei mitenkään liittynyt oopperaan ja järkytti monia katsojia.
Omasta mielestäni kohtaus oli vaikuttava ja rankka, mutta ei siinä raiskauksella mässäilty. Trubaduurin yksi tärkeimpiä teemoja on kosto, jota mustalaisnainen Azucena (Sari Nodqvist) hautoo – ja saa kostonsa vasta aivan oopperan lopussa.
Minä ajattelin, että raiskauskohtaus kertoi syyn Azucenan kostonhalulle. Siinä kreivi Lunan joukot raiskaavat mustalaisnaisen. Saattaa hyvinkin olla, että nainen tulee raiskauksen seurauksena raskaaksi ja synnyttää Azunan. Myöhemmin Azuna kertoo aariassaan, kuinka äiti poltettiin roviolla.
Rechi on sijoittanut teoksen 1800-luvun alun Espanjaan, jossa riehuu sota. Tärkeä tekijä ohjaajalle on ollut Francisco de Goyan tuosta sodasta kaivertamat etsaukset, jotka kertovat sodan raakuudesta. Goyan kuvat ovat keskeinen osa näyttämökuvaa ja ne toimivatkin äärimmäisen tehokkaasti. Oikeastaan näyttämöllä ei ole muita lavasteita kuin tuolit ja Goyan etsaukset. Tunnelma on kaiken aikaa intensiivinen.
Trubaduuri on yhteistuotanto Barcelonan Gran Teatre del Liceun ja Ovideon Campoamorin kanssa, joten kyse on siis espanjalaisesta tulkinnasta espanjalaisesta aiheesta. Se pitää ottaa myös huomioon.
Mutta Trubaduuri on siis erityisen runsas numero-ooppera, jossa kauniit aariat eli laulut seuraavat toisiaan.
Etukäteen hehkutettiin, että Leonorana laulaa nuori venäläinen tulevaisuuden tähti Elena Stikhina. Eikä suotta hehkutettukaan. Stikhinan ääni, eläytymiskyky ja musikaalisuus ovat huippuluokkaa. Hänen äänessään on jotakin salaperäistä ja aseistariisuvaa. Ajattelin jo, miten vaikuttava hän olisi Tsaikovskin Jevgeni Oneginin Tatjanana.
Elena Stikhina esiintyy 20. heinäkuuta Joroisten musiikkipäivillä.
Kannattaa muuten pistää korvan taakse, että Stikhina esiintyy 20. heinäkuuta Joroisten musiikkipäivillä. Hieno kiinnitys!
Venezuelalainen Aquiles Machado on tenori, jonka tasoisia Suomessa kuullaan hyvin harvoin. Pieni ja pyöreä olemus ei ehkä täytä kaikkia ensirakastajan vaatimuksia, mutta ei pidä sotua esineellistämiseen. Kuinka vaivattoman tuntuisesti hän lauloi Verdin tavattoman korkeaa stemmaa. Oleellista ei ole se ylä C, johon niin usein kiinnitetään huomiota vaan se, että tenori kykenee laulamaan säveltäjän määrittämässä sävellajissa, jolloin musiikin kauneus pääsee oikeuksiinsa.
Myös baritoni Claudio Otelli on maailmanluokan laulaja, jonka kreivi Luna oli väkevä niin lurjuksena kuin laulajana.
Neljäs keskeinen rooli on Azucena, jonka lauloi Sari Nordqvist. Tehtävä oli hienolle laulajalle epäkiitollinen, sillä hän oli niin armottoman kovassa seurassa, ettei hän laulullisesti yltänyt muiden pääroolilaulajien tasolle. Minulle jäikin sellainen tuntu, että Nordqvist on joutunut paikkaamaan jotakin toista laulajaa, jota oli alun perin suunniteltu Azucenaksi, mutta joka sittemmin syystä tai toisesta joutui perumaan. Niinpä Azucena ei tässä esityksessä ole aivan yhtä keskeisessä roolissa kuin on tarkoitettu.
Kapellimestari Patrick Foumillier halusi nostaa esille laulun ja pitikin orkesterin volyymin erittäin tiukasti kurissa, Laulu pääsi sille kuuluvaan päärooliin.