Kaija Saariahon uusin ooppera Only the Sound Remains nähdään ilahduttavan pian maailman kantaesityksen jälkeen myös Helsingissä. Se kantaesitettiin maaliskuun puolessa välissä 2016 Amsterdamissa. Kansallisooppera on yhdessä neljän muun oopperatalon kanssa tuottanut oopperan.
Saariahon asema aikamme kiinnostavimpana oopperasäveltäjänä vain vahvistui, kun konservatiivisesta ohjelmapolitiikastaan tunnettu New Yorkin Metropolitan-ooppera otti hänen esikoisoopperansa, Kaukainen rakkaus, alkuvuodesta ohjelmistoonsa. Se oli suuri menestys. Saariahoa ja oopperan johtanutta kapellimestari Susanna Mälkkiä juhlittiin perusteellisesti New Yorkissa.
Kaija Saariaholla on erityinen kyky säveltää musiikkia, joka saavuttaa kuulijansa riippumatta siitä, millainen oopperanystävä on kyseessä. Saariaho ei vaadi kokemusta modernin musiikin kuuntelemisesta, riittää, kun uskaltaa heittäytyä hänen musiikkimaailmansa vietäväksi.
Only the Sound Remains perustuu kahteen japanilaiseen Nõ-näytelmään. Nõ-näytelmät ovat 1600-luvulla Japanissa vaikuttaneen yläluokkaisen teatteritradition edustajia. Niiden muoto ja esitystapa ovat tarkasti määriteltyjä. Nõ-näytelmät ovat vähäeleisiä, pienellä joukolla esitettyjä oopperoita, oikeastaan kamarioopperoita, myös kestonsa osalta.
Saariaho on muokannut libretot Ezra Poundin ja Ernest Fonollosan englanninkielisten käännösten pohjalta.
Ensimmäinen näytelmä Always Strong kertoo kuninkaallisen hovin papista, joka on suorittamassa palvelusta sotasankari Tsunemasan sielun pelastamiseksi, Kesken rituaalia pappi tuntee, että joku on läsnä. Hän kysyy, kuka on paikalla ja henki vastaa, että paikalla on Tsunemasa, jonka on houkutellut paikalle rukouksen ääni. Henki ottaa hetkeksi papin valtaansa, kunnes katoaa, mutta hänen äänensä sointi jää.
Always Strong on hyvin meditatiivinen ja hienopiirteinen teos. Se on vähäeleinen ja totinen. Se huokuu uskonnollisuutta ja muistuttaa, että elämää ja kuolemaa erottaa vain ohut kalvo, jonka läpi me ihmiset emme voi kulkea, mutta joka satunnaisesti voi raottua tosiin päin – jo kuolleet voivat palata käymään elävien keskuudessa.
Elämää ja kuolemaa eottaa vain ohut kalvo.
Toinen näytelmä Feather Mantle on huomattavasti monisäikeisempi ja tunneskaalaltaan rikkaampi. Mukana on jopa huumoria, sillä ihmisen pienuus myös hymyilyttää. Siinä kalastaja on jollakin tavalla saanut haltuunsa henkiolennon käyttämän höyhenviitan, jota pitää aarteenaan. Henkiolento vetoaa kalastajaan, että saisi viittansa takaisin, sillä ilman viittaa henki ei voi tanssia, mikä on hänen tehtävänsä.
Ylimielisesti käyttäytyvä kalastaja ei halua luopua viitasta, mutta suostuu viimein palauttamaan sen omistajalleen, jos tämä suostuu tanssimaan hänelle tanssin. Henkiolento pyytää viittaa esittääkseen tanssin, mutta kalastaja kieltäytyy sanoen, että jos hän antaa viitan, henki pettää hänet, eikä tanssikaan. Siihen henkiolento vastaa, että ihmiset pelkäävät aina petosta, mutta siellä, missä hän on, petosta ei tunneta.
Kalastaja kuvaa hienosti ihmisen perusolemusta, jossa risteilevät epäluuloisuus, kavaluus, ahneus ja kapea ymmärrys, jossa vain oma itsekkyys saa tilaa. Kalastaja ei oikeastaan koko aikana ymmärrä, mistä on kysymys.
Lavanäkymä on molemmissa näytelmissä hyvin pelkistetty. Sitä hallitsee lavastaja Julie Mehretun suunnittelema pingotettu kangas, joka erottaa olevan ja ei-olevan. Se on kuin kalvo, jonka läpi näemme…kuin kuvastimesta.
Ensimmäisessä näytelmässä ovat baritoni Davone Tines ja kontratenori Anthony Roth Costannzo, jonka äänessä onkin jotakin sellaista, joka kuulostaa siltä kuin se ei olisi tästä maailmasta.
Toisessa näytelmässä heidän lisäkseen on mukana myös tanssija Nora Kimball-Mantzos, joka muodostaa yhdessä Costanzon laulaman hengen kanssa kalvon toisella puolella olevan henkiolennon, jolta Tinesin esittämä kalastaja on riistänyt viitan.
Teokset ovat monella tavalla kytköksissä toisiinsa, etenkin, kun esittäjät ovat molemmissa tanssijaa lukuun ottamatta samat. Mutta ne ovat myös sillä lailla erilliset, että ne voisi esittää erillään ja olisivat täysin ymmärrettävissä.
Saariahon musiikki nousee hyvin keskeiseen rooliin. Peter Sellarsin ohjaus on vähäeleistä. Nõ-näytelmien traditiota ei haluta rikkoa. Jo se synnyttää epätodellisen tunnelman, jossa aika ja paikka tuntuvat kokonaan katoavan.
Nõ-traditioon kuuluu, että myös musiikin tekee pieni ensamble. Tässä sen muodostavat André de Ridderin johtama Meta4-jousikvartetti, Eija Kankaanranta (kantele), Camilla Hoitenga (huilu) ja Heikki Parviainen (perkussio) sekä sähköistä ääntä toteuttavat David Poissonnier ja Timo Kurkikangas. Kuorona on neljän taitavan laulajan kvartetti: Tuuli Lindberg, Katariina Heikkilä, Matias Haakana ja Nicholas Söderlund.
Saariahon musiikki ei millään tavalla kuvaa ikuisuutta. Musiikki on yksi kauneimmista ajan ominaisuuksista. Meidän ymmärtämämme ikuisuuden musiikki olisi korvillemme vain kummallista loputonta ääntä.
Onneksi saamme nauttia ajasta – ja musiikista.