Richard Wagnerin Ring-tetralogian kolmas ooppera on Siegfried. Se kertoo tarinan nimihenkilön kasvusta.
Näyttämöllisesti Siegfried on yllättävänkin pienimuotoinen, mukana ei ole kuoroa ja laulajia on kahdeksan. Siitä huolimatta Siegfried on koko tetralogian ydinteos. Nyt siirrytään jumalten ajasta ihmisten aikaan.
Nuori Siegfied elää kasvatti-isänsä, kääpiö Mimen seurassa, eikä todellakaan missään rakkauden täyttämässä ympäristössä. Ohjaaja Anna Kelo on jälleen tehnyt loisto-oivalluksen. Mime on jonkinlainen seppä, mutta lähinnä epäonninen ja katkeroitunut romuttamon pitäjä. Jo kahdesta edellisestä oopperasta Reininkullasta ja Valkyyriasta tutut lavastuselementit, pitkän nelikulmaiset palkit muodostavat nyt suurkaupungin silhuetin ja pajan ja asunnon virkaa tekee romutettu kleinbussi. Ajattelen, että tuomalla ensimmäinen näytös nykyaikaan, halutaan korostaa myyttien ajattomuutta. Myytit eivät ole kaukaista menneisyyttä. Myyteillä selitetään myös nykyisyyttä ja myytit ovat nykyisyyttä. Niinpä tapahtumat voivat sijoittua vaikka suurkaupungin rähjäisiin kortteleihin.
Anna Kelon tulkinta Siegfriedistä on myös mielenkiintoinen. Ring-traditiossa Siegfried on supersankari, isänsä poika, joka kykenee takomaan särjetyn miekan Notungin ehjäksi ja tappamaan sillä lohikäärmeeksi muuttuneen jättiläisen Fafnerin ja ryöstämään tältä sormuksen ja kypärän. Kelo tekee Siegfriedistä elämänkokemukseltaan niin ohuen pojan, ettei tämä osaa edes pelätä. Siegfriedin roolin laulava tenori Daniel Brenna tekee hahmosta todella uskottavan. Minun mieleeni Brennan Siegfried tuo Jarmo Mäkilän maalausten pojat, joissa on samaan aikaan uhoa, syyllisyyttä ja surumieltä. Aikoinaan Mäkilän näyttelyssä Sara Hildénin museossa vaimoni kysyi minulta: Onko miesten elämä tosiaan näin vaikeaa. Sitä olen vuosia pohtinut. Nyt ajatus nousi taas mieleeni Siegfriediä katsellessa. Dan Karlström tekee Mimenä hurjan roolin, jonka pahuus menee luihin ja ytimiin. Tommi Hakalan sairastuttua Vaeltajan roolin lauloi puolalainen baritoni Tomasz Konieczny. On sanottava, että Kansallisooppera oli löytänyt todella hienon tuuraajan, jonka baritonin linjakkuus on vertaansa vailla – hänkin istui täydellisesti rooliinsa.
Toisessa näytöksessä seikkaillaan metsässä, jossa Reinin kullasta tuttu Niebelung Alberich (Jukka Rasilainen) vartioi lohikäärmeen luolan suuta saadakseen takaisin sormuksen ja kypärän. Riitahan siitä Mimen ja Alberichin välille syntyy. Sankarimme tappaa melkein vahingossa lohikäärmeen hahmossa olevan Fafnerin, joka kuollessaan varoittaa Siegfriediä Mimen juonista. Niinpä sankarimme tulee tappaneeksi myös Mimen, muina miehinä. Tässä ohjauksessa näen Siegfriedissä aika vähän sankaria, niin viatonta tämän nuorukaisen elämä murhineen kaikkineen on.
Toisen ja kolmannen näytöksen välissä Wagner piti 12 vuoden tauon. Tuskin se oli tarkoitus, mutta niin siinä kävi. Väliaikana Wagner teki sekä Tristanin ja Isolden että Nürbergin Mestarilaulajat. Käsiohjelmassa kapellimestari Hannu Lintu kuvaa hienosti, kuinka 12 vuotta on syventänyt Wagnerin säveltäjäpersoonaa, mikä kuuluu musiikissa. Kuten aiemmissakin Ringin oopperoissa, Hannu Linnun johtamalla orkesterilla on valtavan keskeinen rooli – ja samalla se vie oopperaa eteenpäin vimmalla ja herkkyydellä, joka pitää kuulijan valppaana tavalla, joka on vain Wagnerin musiikin äärellä mahdollista.
Valkyyria päättyi siihen, että Wotan nukutti tottelemattoman tyttärensä Brünnhilden ikiuneen vuoren laelle ja asetti tulen vartioimaan nukkujaa. Sen läpi pääsisi vain täysin peloton henkilö.
No, meillähän on tämä Siegfried, joka ei ollenkaan ymmärrä, mitä pelko on. Niinpä hän menee tulen läpi, ehkä juuri siksi, ettei ymmärrä tästäkään mitään.
Hän näkee sotisovan alla nukkuvan hahmon, jota luulee mieheksi. Totuus paljastuu vasta, kun Siegfried alkaa riisua sotisopaa hahmon päältä ja ymmärtää, että kyse on naisesta. Nainen alkaa kiehtoa ja samassa Siegfried alkaa pelätä, löytää pelon – ja löytää ymmärryksen elämään. Johanna Rusasen Brünnhilde on sitten tulta ja tappuraa. Tämä on hieno rooli, melko lyhyt, mutta sitäkin intensiivisempi. Täytyy myös antaa kunniamaininta Daniel Brennalle, jolla neljän tunnin laulamisen jälkeen oli vielä voimia ja ääntä laulaa Rusasen rinnalla täysipainoisesti, kylläpä hänen äänensä kestää!
Nyt Brünnhilde löytää elämäänsä miehen, elämänsä miehen, hylkää jumalat ja Valhallan lopullisesti. On alkamassa ihmisyyden aika ja tulossa Jumalten tuho.