Parhaillaan Kansallisoopperassa esitettävä Richard Wagnerin Parsifal ei oikeastaan ole ooppera. Se kuvaa ihmisenä olemisen syvintä mysteeriä, syyllisyyttä, myötätuntoa ja kaipuuta vapahdukseen. Wagner itse käytti teoksesta nimitystä Bûhnenweihfestspiel, jota on yritetty erittäin huonolla menestyksellä suomentaa. Ehkä sitä voisi kutsua mysteerinäytelmäksi.
Wagnerille itselleen oli tärkeää, että hän itse sekä kirjoitti oopperoittensa tekstin ja sävelsi niiden musiikin. Wagner valmisteli Parsifalia pitkään. Ensimmäiset maininnat löytyvät vuodelta 1845, mutta teos valmistui vasta 1879.
Parsifal on siis Wagnerin viimeinen teos ja eräänlainen synteesi ja perintö. Bayreuthista oli jo tullut oopperanrakastajien pyhiinvaelluspaikka ja tarkoituksena oli, että Parsifalia ei koskaan tultaisi esittämään missään muualla. Wagnerin kuoleman jälkeen 1883 Cosima Wagner yritti pitää huolta, ettei Parsifal pääsisi esille Bayreuthin ulkopuolella, mutta luvaton esitys nähtiin New Yorkissa 1903 ja Amsterdamissa 1905. Harvasta ryöstöstä on syytä olla yhtä iloinen.
Oopperan ystävälle Parsifal edustaa täyttymystä. Ooppera luonteeltaan on hyvin tunteisiin vetoava taidemuoto. Wagner pystyy musiikin ja tekstin avulla vetämään katsojan oman sisäisen maailman näkösälle niin, että katsomossa istuessaan on pakko miettiä, kuinka järkyttävällä tavalla näyttämöllä nähtävä alkaa muuttua oman sielun sisäiseksi tutkistelemiseksi. Samalla musiikki virtaa sisään mystisenä transendenttisenä, parantavana. Aika muuttuu tilaksi kuvaa hyvin sitä kokemusta, jossa kolmiulotteinen maailma muuttuu neliulotteiseksi, kun mukaan tulee oma eletty elämä aikaperspektiivinä.
Maailma muuttuu neliulotteiseksi, kun mukaan tulee oma eletty elämä aikaperspektiivinä.
Parsifal on niitä teoksia, joista on kirjoitettu tulkintoja hyllymetreittäin. Perehtyminen teoksen maailmaan antaa näkökulmia, mutta lopulta kyse on ihmismielen ymmärtämisestä, josta Wagner kertoo symbolein ja allegorioin. Sen vuoksi tarina saattaa pinnalta katsoen vaikuttaa höperöltä.
Parsifalissa on muutamia avainkohtauksia. Ensimmäisen näytöksen Pyhä ehtoollinen ja kolmannen näytöksen Pitkäperjantain ihme kätkevät sisäänsä sellaisia voimia, että katsojan maailmakin muuttuu ajasta ja paikasta riippumattomaksi. Pyhä siinä ihmistä koskettaa.
Wagnerin mielestä kirkko dogmeineen on pilannut kristinuskon. Hänellä oli vahva taju siitä, että abstraktina taiteena musiikki pystyy paljon todemmin ilmentämään uskonnon suuria totuuksia. Musiikin avulla ihminen voi päästä kokemaan pyhyyttä paremmin kuin tiukkojen oppirakennelmien kautta.
Maineikkaan ohjaajan Harry Kupferin Parsifal on tehty Kansallisoopperaan vuonna 2005. Muistan, että se oli silloin suuri tapaus, olihan ohjaajaksi pystytty kiinnittämään todellinen maailmantähti. Hans Schavernochin lavastus on hyvin pelkistetty. Näyttämöä halkoo valaistu tie, joka symboloi ihmisen elämää, vallusta. Kupfer on tuonut mukaan myös buddhslaismunkit, sillä Parsifalissa on vahvoja viittauksia buddahalaisuuteen etenkin tiesymboliikassa ja Kundryn sielunvaelluksessa. Tässä sielunvaellus on buddhalaisessa muodossaan rangaistus sovittamattomista synneistä.
Toinen elementti näyttämöllä on suuri veitsi. Se symboloi sitä, kuinka ihminen taiteilee elämänsä veitsen terällä, hyvän ja pahan, oikean ja väärän, epäitsekkyyden ja itsekkyyden, myötätunnon ja välinpitämättömyyden, Jumalan ja Saatanan välillä.
Tässä Parsifalissa on hienoja laulajia. Jyrki Korhonen vanhana Graalin ritarina tekee upean roolin, jossa huokuu mielenrauhaa, kokemuksen tuomaa ymmärrystä ja viisautta katsoa elämää suoraan kohti ja nähdä ihmisen hyvyys ja pahuus, puutteet ja mahdollisuudet. Häneltä riittää ymmärrystä Kundrylle ja silmää nähdä Parsifalin erityisyys. Korhosen basso soi yhtä aikaa jykevästi ja herkästi, ilman itsekorostusta, joka tekee tulkinnasta valtavan koskettavan.
Tuija Knihtilä tekee järisyttävän roolin Kundryna. Hänen viettelytaitonsa pääsevät valloilleen toisessa näytöksessä, jossa hän yrittää käyttää kaikki mahdolliset keinot Parsifalia kohtaan. Aika syvällä käydään, kun Knihtilä Pahan riivaamana jatkaa yrityksiään. Ehkä on niin, että ihminen pahuuden riivaamana ei itse kykenekään lopettamaan edes silloin, kun itsekin tietää, että se, mihin pyrkii, tuhoaa eniten omaa itseään. Kundry ei todellakaan vapahdu omasta tahdostaan.
Kundry ei todellakaan vapahdu omasta tahdostaan.
Nikolai Schukoff on kokenut Wagner-tenori, joka Parsifal on luonteva ja kaunis. Hän ei yritä rakentaa viattomuudesta karikatyyriä. Tämän sankariroolin tekeminen on vaikeaa sen vuoksi, että sankarissa ei ole sankariainesta, ei tahtoa ja lujuutta. Sankaruus syntyy myötätunnosta, kyvystä nähdä ihmisissä oleva hyvyys ja syy pahuuteen, tunnistaa pahuus ja paljastaa se niin, että se lopulta itse tuhoaa itsensä.
Tommi Hakalan Amfortas on kärsimyksen ruumiillistuma. Hakalalla on sellaista presensiä, että hänen riutuva läsnäolonsa tuntuu mumaskuita myöten.
Jukka Rasilainen Klingsorina on vakuuttava. Se, kuinka hän käyttää valtaansa Kundrya kohtaan, mustuttaa, että paha voi hetken hurmata, mutta sen valta on väkivaltaa, jossa toisella ihmisellä on vain välinearvo.
Nicholas Söderlund roolissaan Graalin ritarina väläyttää bassotaitojaan tavalla, joka antaa lupauksen, että seuraavan polven Gurnemanz on kasvamassa.
Pinchas Steinberg johti Kansallisoopperan orkesteria tavalla, joka sai yleisön huutamaan bravo-huutoja myös orkesterille.
Parsifal on monen mielestä pituutensa ja sisältönsä puolesta pelottava teos. Sen vuoksi ensi-illassa oli yllättävän paljon tyhjiä paikkoja. Me, jotka pääsimme tämän kokemaan, esitämme kiitoksemme ja kumarramme syvään siitä kulttuuriteosta, jonka Kansallisooppera on meille tehnyt.
Kuva: Suomen kansallisooppera/ Heikki Tuuli