Antti Auvisen ooppera Autuus kertoo Kangaslammilla 1881 tapahtuneesta velisurmasta. Minulla on tähän oopperaan poikkeuksellinen suhde, sillä sen tapahtumat sijoittuvat Kangaslammin pappilaan, joka oli nuoruusvuosinani perheemme koti. Asuin kuusi vuotta siinä huoneessa, jossa surma tapahtui.
Olin etäisesti tietoinen tapahtumasta, mutta viisas äitini ei antanut kertoa tarinaa. Hän ei halunnut, että menneisyyden haamut hiipivät kotiimme sisälle. Niiden kuuden vuoden aikana, joina nukuin huoneessa, en koskaan kohdannut haamuja enkä kuullut mitään sen omituisempia ääniä kuin mitä vanha hirsitalo pitää.
Autuus on esitetty ensimmäisen kerran viitisen vuotta sitten, mutta minä en sitä silloin päässyt katsomaan. Nyt pääsin ja minulla oli ennen esitystä myös mahdollisuus kuulla teoksesta sen säveltäjältä Antti Auviselta ja ohjaajalta Teemu Mäeltä.
Autuus on vaikuttava teos.
Sitä on niin jumiutunut käsitykseen, että taideteos tuottaa mielihyvää, että itseltäni meni hetki, ennen kuin tajusin, että velisurmasta kertova taideteos ei voi perinteisessä mielessä olla kaunis, kertoohan se niin synkän tarinan. Antti Auvisen musiikki on piinaavaa. Vaikka teos on pituudeltaan vain tunti ja vartti, se upottaa kokijansa niin syvälle, että sieltä palaaminen vaatii pitkän ajan.
Teoksen orkesterissa on huilu, klarinetti, harppu, piano ja sello. Elektronista musiikkia Auvinen käyttää paljon. Alminsalin lavan takaosassa on iso videokangas, joka toimii myös lavastuselementtinä. Sinne myös heijastetaan Harry Salmenniemen kirjoittaman libreton tekstit. Ne ovat runoja, jotka kuvastavat kulloistakin tunnetilaa.
Veljekset ovat pappeja, ja Arndt on tullut veljensä Oscarin vieraaksi Kangaslammille. Keskustelussa veljet etsivät toisiaan. Oskar (Jarmo Lehtola, tenori) ja Oscar (Sampo Haapaniemi, baritoni) ovat hyvä pari laulullisesti, mutta myös lavalla, sillä heissä on jotakin veljeksille sopivaa samankaltaisuutta. Surma ei ole mikään kliimaksi, jännite ei pakkaudu purkautuakseen verityössä, siihen pikemminkin ajaudutaan.
Toisessa näytöksessä mukana on myös Oscarin vaimo (Linnéa Sundfaer Casserly, sopraano). Hän on teoksen surullisin hahmo, itsensä ja elämänsä kadottanut ihminen, joka pakonomaisesti harjaa hiuksiaan istuessaan sängyn reunalla.
Kolmannessa näytöksessä pääosassa on psykiatri Hannu Lauerma, joka Teemu Mäen haastattelemana kertoo surmatöihin liittyviä tosiasioita. Lauerman puhe tulee tekstitettynä, puhe on vaimennettu. Tekstiä säestää Auvisen musiikki. Lauerma kertoo, että surmat Suomessa saavat usein miten hyvin pienistä asioista, vaikkapa vajaasta viinapullosta ja siitä, kuka sen saa juoda. Surma saattaa olla myös häpeän seurausta. Lauerman repliikit ja Auvisen musiikki nivoutuvat hyvin yhteen. Kun Lauerma stimuloi aivoja, musiikki stimuloi tunteita. Samaan aikaan veljekset käyvät kummallista karhunpainia, jossa tunnetilat vaihtelevat. Surmatyö on antikliimaksi, kuten Lauermakin selittää.
Laurman haastattelussa Teemu Mäen osuus korostuu, mutta ohjaajana Mäki on onnistunut pitämään myös koko teoksen hyvin käsissään. Se ei rönsyile eikä rimpuile vaan etenee hyvin, vaikka teoksessa on samaan aikaan useita tasoja. Haaste syntyy siitä, että näkyvä taso tässä teoksessa on melko vähätapahtumainen.
Solistien ja muusikoiden lisäksi keskeinen rooli on Helsingin kamarikuorolla, joka tekee hienoa, huipputarkkaa työtä. Oopperan lopussa kuoro on syyttäjä, kun Oscar on oikeudessa velisurmasta. Arndtkin osallistuu haudan takaa. Käsiohjelma kertoo, että Oscar tekee mielikuvissaan sovinnon veljensä kanssa. Minä näin lopun toisella tavalla. Minusta Oscar joutuu oman surmatyönsä uhriksi. Kuolleena Arndt ei hellitä otettaan Oscarista vaan valtaa hänet kokonaan. Oscar ei pääse koskaan vapaaksi tekemästään surmasta eikä veljestään Arndtista.