Francis Puolencin Karmeliittasisaret on hyvin hengellinen, hyvin koskettava ja hyvin kaunis ooppera. Teos on vuokrattu Pariisista Theatre des Champs-Elysee’stä. Sen tekijätiimi on ranskalainen. Ohjaaja Olivier Pyn kanssa useita produktioita ovat toteuttaneet Suomen version ohjauksesta vastannut apulaisohjaaja Daniel Izzo sekä lavastus- ja pukusuunnittelija Pierre-André Weitz ja valaisusuunnittelija Berdrand Killy.
Karmeliittasisarten aihe on kipeä ranskalaisille. Se kuvaa Ranskan suuren vallankumouksen jälkeistä terrorismin aikaa, jolloin vallankumoukselliset teloittivat sankoin joukoin vanhan vallan edustajia, joihin keskeisesti kuului katolinen kirkko. Tuolta ajalta taitaa olla peräisin lauseenparsi: ”Vallankumous syö lapsensa.” Sillä tarkoitetaan sitä, että vääryyttä vastaan nousevat vallankumoukselliset ryhtyvät yliotteen saatuaan käyttäytymään samalla lailla kuin ne, joita vastaan vallankumous on tehty eli vääryys jatkuu. Siitähän Suomella on omakohtaisia kokemuksia vapaussodasta, jossa ensin oli punaista terroria ja sen jälkeen valkoista terroria.
Teos kuvaa tositapahtumia vuodelta 1743.
Karmeliittasisaret muistuttaa siitä vallasta, joka taiteella on. Tässä teoksessa vallankumoukselliset näyttäytyvät perustellusti raakalaismaisilta tappajilta ja katolinen kirkko, jota nunnat edustavat, uhrilta, joka viattomana joutuu järkyttävät terrorin uhriksi.
Itsessäni tämä herättää ristiriitaisia tunteita. Tiedän, että Ranskan suuri vallankumous on myös yksi merkittävimmistä historiallisista käänteistä Euroopan historiasta. Siitä alkoi kehitys, joka on johtanut demokratian etenemiseen, kansalaisyhteiskuntaan ja oikeusvaltioon.
Tämä ristiriita ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö Karmeliittasisaret olisi erityisen puhutteleva ooppera.
Poulencin musiikki on äärimmäisen kaunista. Vaikka teos on sävelletty 1953-1955, se on läpeensä tonaalista. Poulencia pidettiinkin omana aikanaan vanhanaikaisena säveltäjänä. Ylikapellimestari Hannu Lintu loihtii orkesterista rikasta, moni-ilmeistä ja alati valtavan kaunista musiikkia ja samalla orkesteri ja solistit tekevät saumatonta yhteistyötä.
Karmeliittasisaret on etenkin suomalaisten naissolistien voimannäyttö. Se kertoo, kuinka upeita laulajia meillä on, eikä kärki ole kapea: solisteja riittää kahteen roolitukseen. Näkemässäni versiossa esiintyivät mm. Marjukka Tepponen, Sanna Iljin, Pauliina Linnosaari ja Niina Keitel. Miehistä mukana olivat mm. Markus Nieminen, Tuomas Katajala ja Mika Pohjonen. Tason leveyttä kuvastanee se, että pieneen lääkäri Javelinotin rooliin oli kiinnitetty Aarne Pelkonen. Karmeliittasisarissa on hieman rajauksesta riippuen 13-15 solistia, mikä on todella paljon. Ja kaikki tekevät kauttaaaltaan loistavaa työtä!
Poulenc oli syvästi uskonnollinen, mikä kuuluu vahvasti. Musiikissa on vahva hengellinen vire ja libretto on läpeensä uskonnollinen. Karmelliittasisaret on harras teos, mutta uskonnollisuus ei ole tapa peittää ongelmia vaan nostaa niitä esiin. Yksi riipaisevimmista kohtauksista on vanhan priorittaren (Juhanna Rusanen) kuolinkohtaus, jossa kuolinvuoteellaan makaava vanhus yhtä äkkiä kadottaa luottamuksensa Jumalaan ja joutuu hirvittävän kuolemanpelon valtaan.
Karmeliittasisarten musiikki ja laulu ovat poikkeuksellisen luontevia, tuntuu kuin Poulenc olisi löytänyt ilmaisutavan, joka soljuu niin vaivattomast että se muistuttaa hengitystä. Se tekee oopperasta lumoavan ja yleisö myös löytää tämän lumouksen. Suosionosoitukset olivat suomalaisittain poikkeuksellisen äänekkäät, vaikka aihepiiri on suomalaisessa yhteiskunnassa hieman hankala, uskosta ja uskonnollisuudesta puhutaan vähän, koska aihepiiriä pidetään hyvin yksityisenä.
Oopperan loppukohtaus nousee sekä musiikillisesti että sisällöllisesti korkeuksiin. Kun nunnat on vallankumoustuomioistuimessa tuomittu kuolemaan, he astuvat yksi kerrallaan giljotiinin alle laulaen ylistyshymniä. Näyttämökuva on hieno. Nunnien kuoro laulaa ja yksi kerrallaan he menettävät henkensä. Mutta näkymä ei ole tuskainen, sillä kuolema ei näille nunnille ole rangaistus – se on pääsy sinne, minne he ovat kaivanneetkin- taivaan kotiin.