Uusi ooppera herättää aina suurta mielenkiintoa. Erityisen suurta mielenkiintoa herättää, kun se on New Yorkin Metropolitan Operan ohjelmistossa. Amerikkalaissäveltäjä Nico Muhlyn Marnie on taitavasti tehtyä musiikkidraamaa, jossa yritetään kurkistaa ihmisen sisäiseen maailmaan. Ja onnistutaankin.
Marnie on yhteisproduktio Metropolitanin ja Lontoon English National Operan kesken. Lontoossa ensi-ilta oli viime marraskuussa ja nyt oli vuorossa Yhdysvaltain kantaesitys.
Marnie on kuuluisa tarina. Winston Graham kirjoitti jännitysromaanin vuonna 1961, mutta todelliseen maineeseen se nousi Alfred Hitchcockin tehtyä siitä saman nimisen elokuvan vuonna 1964. Pääosissa olivat Tippi Hedren ja Sean Connory.
Grahamin romaanin pohjalta oopperalibreton on laatinut Nicolas Wrigth. Oopperaversiossa ei niinkään korostu jännitys vaan Marnien kasvutarina lapsuuden traumoista irrottautumisesta ja kasvamisesta itsestään ja teostaan vastuuta kantavaksi aikuiseksi.
Marnie sijoittuu Etelä-Englantiin 1950-luvun lopulle. Marnie on petkuttaja, joka kulkee kaupungista ja työpaikasta toiseen, varastaa ja muuttaa tämän tästä nimeään ja identiteettiään peittääkseen jälkensä.
Kun hän jälleen kerran on työpaikkahaastattelussa, hän kohtaa miehen, joka tunnistaa hänet eräästä edellisestä työpaikasta. Marnie saa työpaikan ja luulee, että omistaja ei tunnistanut häntä. Leskeksi jäänyt omistaja on tunnistanut Marnien ja paljastaa sen myöhemmin. Marnie yrittää paeta, mutta mies ehdottaa avioliittoa. Marnie suostuu ankarin ehdoin, sillä hän ei rakasta miestä.
Marnien sisäiset demonit eivät hellitä.
Syntyy petollisuuden ja valheiden verkko, johon osallistuu myös miehen veli. Mies yrittää osoittaa rakkauttaan Marnielle, mutta Marnien sisäiset demonit eivät hellitä.
Lopulta mies ehdottaa Marnielle psykoanalyysia, johon Marnie suostuukin, kun mies lupaa tuoda hänen ainoan rakkansa, Forio-hevosen, Marnielle.
Psykoanalyysissa Marnie kohtaa lapsuutensa kauhut. Äiti synnyttää pikkuveljen, joka kuolee. Äiti syyttää Marnieta veljen tappamisesta. Tämä muisto on estänyt Marnieta luottamasta kehenkään ihmiseen, pitämään puolia ja sallimaan itselleen väärintekijän oikeudet.
Kun äiti sitten kuolee, perheen vanha naapuri Lucy kertoo Marnielle, että pikkuveljen surmasi äiti, jonka kuvioihin uusi pieni lapsi ei sopinut. Vapauduttuaan syyllisyydestä, Marnie ilmoittautuu itse poliisille ja tunnustaa vilppinsä. Hänet pistetään käsirautoihin ja hän laulaa: ”Olen vapaa!”
Ensimmäinen näytös on pitkälti kehyksen rakentamista. Se kuvaa Marnien työpaikkoja, asetelmaa, josta lähdetään liikkeelle. Itsetietoinen, kaunis ja tyylikäs nuori nainen ei päästä ketään lähelleen, kunnes viimein suostuu kosintaan. Jännite puolison kanssa kasvaa ja sitä lisää myös Marniesta kiinnostunut aviomiehen veli, joka näkee, että Marnie ei rakasta aviomiestään.
Näyttämöllä Marnien sisäistä maailmaa kuvaavat neljä aina lähellä olevaa naista, Marnien varjot, jotka edustavat hänen persoonansa eri puolia. Aika ajoin näkyviin tulevat myös sisäiset demonit, harmaisiin pukuihin ja hattuihin pukeutuneet ilmeettömät miehet, jotka asettuvat esteeksi Marnien ja muiden ihmisten välille, eristävät hänet omaan epärehelliseen maailmaansa.
Marnie leikkaa ranteensa auki yrittäessään itsemurhaa.
Musiikki on rikkonaista, kuvaahan se riivattua mieltä, epäluottamusta, kiinni jäämisen pelkoa, epäluuloa, hyväksikäyttöä – valoisiin sointuihin ei ole aihetta. Koska Marnie on hyvin estynyt, laulustemma on pidättyväistä ja tunteet peittävää. Tunteet tulevat esille orkesterin soitossa, jotka kuvaavat rauhallisen pinnan alla tapahtuvia myllerryksiä. Ensimmäinen näytös päättyy siihen, että Marnie leikkaa ranteensa auki yrittäessään itsemurhaa.
Toisessa näytöksessä asiat alkavat edetä nopeasti, mukaan tulee Muhlyn linkeiksi nimittämiä aarioita, jotka avaavat uusia tasoja. Toinen näytös on sekä kerronnaltaan, näyttämötyöskentelyltään että musiikiltaan erittäin jännitteistä ja puhuttelevaa oopperakerrontaa.
Ohjaaja Michael Mayer on siirtänyt tarinan taitavasti näyttämölle. Kohtausten vaihdot ovat poikkeuksellisen hienoja, ne ikään kuin liukuvat limittäin samalla, kun viitteellinen lavastus aukaisee uuden näyttämökuvan. Lavastuksen ovat kehittäneet Julian Crouch & 59 Productions.
Mayerin taitoa kuvaavat monet äärimmäisen pelkistetysti kuvatut tilanteet, kuten ketunmetsästys, hevosen loukkaantuminen ja kärsivän eläimen lopettaminen ampumalla.
Puvustuksella on hyvin keskeinen rooli, sillä se kuvastelee mielentiloja. Puvustuksen on suunnitellut Madonnankin puvustuksesta vastaava Arianne Philips. Marnie vaihtaa asua peräti 15 kertaa oopperan aikana, joten hänellä pitää todella kiirettä. Lyhimmillään aikaa asun vaihtoon on vain 40 sekuntia.
Laulajien taso on jälleen kerran äärimmäisen korkea. Marnien roolissa mezzosopraano Isabel Leonard tekee huikeaa työtä. Vaativuutta lisää se, että käytössä ei ole oikeastaan minkäänlaista esitystraditiota, johon voisi nojautua. Isabel Leonard osoittaa olevansa paisti loistava laulaja, myös roolinsa syvällisesti tulkitseva näyttelijä, joka ei missään kohdassa syyllisty ylinäyttelemiseen.
Hänen miehenään Markina baritoni Cristopher Maltman on erittäin uskottava tyyppi. Markin veljeä Terryä esittävä kontratenori Iestyn Davies on häikäisevä käsittämättömän korkeaa stemmaa laulaessaan. Muhly ei päästä solisteja vähällä, sillä stemmat ovat erittäin vaativia. Vaativuutta ei näiden laulajien suorituksista pysty havaitsemaan, niin luontevaa laulaminen kaiken aikaa on.
Kapellimestari Robert Spano, niin konkari kuin onkin, tekee Metropolitan-debyyttinsä. Orkesterin ja näyttämön yhteistyö on moitteetonta huolimatta siitä, että vaikeusaste on korkea. Onhan orkesteri lähes kaiken aikaa se, jonka tehtävänä on kuvata lavalla olevien ihmisten tunteita ja todellisia reaktioita, jotka näyttämöllä kätketään ulkopuolisten katseilta.
Kuva: Metropolitan Opera