Tampereen tämän vuoden ooppera La Traviata on mestarisäveltäjä Giuseppe Verdinkin tuotannossa poikkeuksellisen hieno teos. Sen musiikki on halki oopperan lumoavan kaunista. Sen vuoksi se on pysyvästi viiden esitetyimmän oopperan joukossa maailmassa yhdessä Carmenin, Toscan, La Bohemen ja Jevgeni Oneginin kanssa. Näille kaikille on ominaista musiikin kauneus ja tietynlainen konstailemattomuus. Kyllä kansa tietää.
Eikä näihin superoopperoihin kyllästy. Yhä uudestaan ja uudestaan niiden musiikki saa sydämen läikkymään ja silmäkulman kostumaan. Oopperoiden kohdalla yleisestikin teoksen tuttuus on etu, seuraaminen on helpompaa ja teoksesta saa enemmän irti, kun siihen on päässyt perehtymään. Juonipaljastukset eivät todellakaan pilaa kokemusta.
La Traviata on sävelletty 1800-luvun puolessa välissä. Se perustuu Aleksandre Dumas nuoremman romaaniin Kamelianainen, joka kertoo vain 23-vuotiaana kuolleen Alphonsine Rosa Plessisin eli Marie Duplessisin elämään. Tämä normandialaisen maalaistalon tyttö saavutti pariisilaisissa seurapiireissä merkittävän aseman ja suuren suosion huolimatta nuoresta iästään ja varhaisesta kuolemastaan.
Heti tutustuttuaan teokseen Verdi innostui siitä. Libreton laati hänen luottolibretistinsa Francesco Maria Piave. La Traviata oli jo kahdeksas Verdin ja Piaven ooppera. Se ajoittuu Verdin vahvimpaan luomiskauteen. Samoihin aikoihin syntyivät myös Rigoletto ja Trubaduuri.
Tampereen La Traviatan on Samuel Harjanteen ensimmäinen oopperaohjaus – toivottavasti ei viimeinen. Mielestäni Harjanne osoittaa rohkeutta siinä, että hän ei ole lähtenyt yhtään kikkailemaan. Hän on antanut tilaa musiikille ja solisteille. Kuoro liikkuu mainiosti muodostaen pariisilaisen seurapiirin – maailman tai kuplan, jossa Violetta on kuin kotonaan. Harjanne ei myöskään ole alleviivannut pahansuopuutta. Joissakin näkemissäni ohjauksissa isästä on tehty julmuri ja paroni Doupholista liero, mutta Harjanne on päätynyt molempien osalta siihen, ettei rooli perustu pahantahtoisuuteen. Mielestäni erinomainen ratkaisu, eikä dramatiikka yhtään kärsi, pikemminkin päinvastoin.
Kahden ensimmäisen näytöksen jännite syntyy siitä, kun yläluokkainen Alfredo rakastuu Violettaan ja nuoret päättävät jakaa elämänsä toistensa kanssa. Violetta myy omaisuutensa Pariisissa ja pariskunta muuttaa maalle. Alfredon isä Giorgio Germont ei hyväksy liittoa.
Käsiohjelmassa Kimmo Korhonen muistuttaa, että 1800-luvulla luokkayhteiskunta oli voimissaan, eikä avioliittoja yli luokkarajojen suvaittu. Sen vuoksi isä Germontille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin erottaa nuoret toisistaan. Hän tekikin Alfredolta salassa Violettan kanssa sopimuksen, että Violetta jättää Alfredon.
Tässä ohjauksessa isän rooli onkin hyvin keskeinen. Tampereella roolin laulaa baritoni Arttu Kataja, joka kuuluu Berliinin valtionoopperan solistikuntaan. Kataja tekeekin vakuuttavaa työtä niin laulajana kuin näyttelijänä. Merkillepantavaa on, että hän ei ryhdy toimiin ilkeyttään vaan velvollisuudentunnosta: Violetta ei ole taustansa vuoksi sovelias Alfredon puolisoksi.
Kolmas näytös on sitten omistettu Violettan kuolinkamppailulle. Lavallakin on vain suuri vuode, jossa Violetta tekee kuolemaa. Marjukka Tepposen sairastuttua Violettaksi oli saatu hankittua Julia Muzychenko–Greenhalgh, jonka upea ääni ei jättänyt mitään toivomisen varaa. Tietysti pikakommennuksella mukaan saapuminen tarkoittaa, että ohjaaja ei paljon ehdi solistia koulia, mutta laulun kauneuteen sillä ei ole vaikutusta. Meille Marjukka Tepposen ihailijoille tarjottiin mahdollisuus kuulla vahvaa uraa Euroopan suurimmissa oopperataloissa tekevää laulajaa!
Alfredon roolissa oleva tenori Paolo Fanale jäi hieman näiden kahden solistin varjoon huolimatta siitä, että hänkin on vahva laulaja.
La Traviata on kolmen solistin ooppera. Muilla solisteilla on huomattavasti pienempi rooli. Erityisesti mieleen jäi Violettan Palvelija Annina, jonka mezzosopraano Elli Vallinoja teki erinomaisesti ja varmaotteinen mezzosopraano Nina Keitel Fionan rollissa.
Heikki Liimolan vslmentama kuoro teki jälleen erinomaista työtä etenkin, kun muistetaan, että kyseessä on amatöörikuoro.
Kapellimestari Giancarlo Andretta on aiemminkin johtanut oopperoita Tampereella. Hän teki nytkin varmaa työtä, mutta paikkamme kolmannella rivillä olivat niin lähellä orkesteria, että se paikoin peitti laulua alleen. Se ongelma varmaan poistui taaempana katsomossa.
Jälleen kerran Tampereella tehtiin oopperaa, joka kestää vertalun minkä tahansa merkittävän oopperatalon kanssa.