Alexander Raskatorin ooppera Eläinten vallankumous (2023) muistuttaa siitä, kuinka tärkeä merkitys oman aikamme taiteella on käsillä olevan yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaajana.
Taiteen dystopia syyllistyy usein liian ylimalkaiseen tulevaisuuspessimismiin. Tässä Eläinten vallankumous, ja myös käsillä oleva oopperaversio tekee poikkeuksen. Se piirtää pirullisen tarkasti kuvaa siitä kehityskulusta, joka on ollut käynnissä Venäjällä sen muuttuessa koko ajan yhä totalitaristisemmaksi ja katsoessaan, että sillä on oikeus väkivalloin alistaa Ukraina valtansa alle.
Eläinten vallankumous sai ensi-iltansa Dutch opperassa Amsterdamissa 2023, joten se on syntynyt Venäjän Ukrainaan hyökkäyksen jälkeen. Se on tärkeä jakolinja. Sitä ennen saattoi olla toiveikkuutta Venäjän pyrkimyksistä, mutta hyökkäys Ukrainaan paljasti täydellisen väärinymmärryksen Venäjän pyrkimyksestä. Pyrkimys ei ollut rauhaan ja vakauteen vaan valtaan ja epävakauteen, jota Venäjä oli rakentanut esimerkiksi pyrkimällä tekemään Euroopasta riippuvaisen itsestään energian avulla.
Nyt maksamme tästä korkeaa hintaa, kun Euroopan valtiot omien toiveittensa seurauksena purkivat armeijoittensa suorituskykyä, joita nyt pyritään palauttamaan.
Eläinten vallankumous on ensi-iltansa jälkeen, vuodesta 2023, muuttunut entistä ajankohtaisemmaksi Donald Trumpin noustua uudelleen valtaan Yhdysvalloissa. Nyt teoksessa kuvattu totalitarismin nousu näkyy toteutuvan monella tavalla myös siellä, mutta Trump tekee kaiken avoimemmin, kuin miten kehitys Venäjällä on edennyt. Me joudumme päivittäin tiedotusvälineissä seuraamaan, kuinka demokratian, ihmisoikeuksien, oikeudenmukaisuuden loukkaukset seuraavat toisiaan siellä, missä demokratialla on ollut vahvimmat perinteet.
Eläinten vallankumous ei siis ole tulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Se on kuva omasta lähihistoriasta ja viiltävä analyysi käynnissä olevasta, kiihtyvästä kehityksestä. Kauhistuttavaa on, ettei se ole lainkaan yliampuva. Olemme keskellä kehityskulkuja, joiden kuvittelimme kuuluvan historiaan. Mutta ei. Ensin jouduimme todistamaan Venäjän aggressiota Ukrainaa kohtaan ja nyt seuraamme vastaavanlaisia kehityskulkuja, kun Trump on esittänyt uhkavaatimuksia liittolaisilleen Tanskalle ja Kanadalle.
Se on sanamukaisesti haudanvakavaa, vaikka siinä näyttämöllä saattaakin olla surkuhupaisuutta ja groteskia pilaa.
George Orwellin Eläinten vallankumous on vuodelta 1945 ja kuvaa erityisesti Stalinin valtaannousua ja hänen vainoharhaisuuttaan, valtioterrorismia ja sen seurauksia. Librettoon Eläinten vallankumousta on hieman muutettu, jotta se kuvastaa paremmin kehitystä nyky-Venäjällä.
Entäpä Alexander Raskatovin musiikki?
Se on karmeaa, suorastaan karmivaa. Millaista muutakaan se voisi olla, kun se yrittää kuvata käynnissä olevia kehityskulkuja. Ei siitä voi säveltää kaunista, soinnukasta musiikkia.
Oopperaa kuunnellessa tulee piinallinen olo. Mutta eikö niin pidäkin tulla? Raskatovin äänimaailma kuvastelee toisaalta maatilan eläinmaailmaa, mutta syvemmälti sitä pahoinvointia ja ahdistusta, johon ihminen joutuu, kun totalitarismi alkaa rajoittaa ihan arkista elämää ja muuttaa valhetta todeksi, epäoikeudenmukaisuutta oikeudenmukaiseksi, sanalla sanoen mustaa valkoiseksi.
Samalla, kun olo muuttuu piinalliseksi, alkaa myös kasvaa ymmärrys siitä, että tätähän taiteen tulisi tehdä, kommentoida ympärillä tapahtuvia asioita, paljastaa kehityskulkuja, analysoida kehitystä. Nyt ei olla etsimässä pakoa todellisuudesta, se tuodaan silmiemme katsottavaksi ja korviimme kuultavaksi tavalla, joka koettelee sietokykyämme. Se myös nostaa kysymyksen siitä, kuinka tätä kehitystä voisi vastustaa? Eläinten vallankumouksen vastaus on tyly: ei oikein mitenkään sen jälkeen, kun autokratia on päässyt valtaan.
Raskatov sanoo, että hän on säveltänyt musiikin niin, että laulajat näyttämöllä muodostavat toisen orkesterin. Niin tapahtuukin. Orkesteri ei oikeastaan lainkaan kehystä tai vie näyttämötapahtumia eteenpäin, vaan kommentoi näyttämön tapahtumia. Silti tapahtumat tuntuvat vyöryvän eteenpäin.
Solistikaarti on runsaslukuinen. Mukanaan monia Raskatovin luottolaulajia, jotka olivat mukana Amsterdamin produktiossa ja sitä ennen Raskatovin aiemmissa oopperaproduktioissa. Syykin on selvä, Raskatov käyttää mieluusti poikkeuksellisen äänialan omaavia laulajia, erityisesti hyvin korkeita miesääniä, jotka tässä teoksessa käyttävät ääntään hyvin raastavasti. Tällaisia taitureita on vähän tarjolla.
Suomalaisista mukaan ovat päässeet basso Jyrki Korhonen ja baritoni Aarne Pelkonen, jotka tekevät tärkeät roolinsa erittäin hienosti. Samoin mezzosopraano Jeni Packalen ja sopraano Iida Antola.
Johanna Rusanen ja Mika Pohjonen juoppona tilanomistajapariskuntana saavat rooleistaan irti ehkä eniten komiikkaa, jota ei tällaisessa teoksessa kovin hirveästi voikaan olla, ellei julmaa satiiria sellaiseksi lasketa.
Samalla tavoin kuin säveltäjä Raskatov on tuonut omia luottolaulajiaan teokseen, myös alkuperäisen ohjauksen tehnyt Damiano Michienetto on käyttänyt apunaan tiimiä, jossa ovat lavastaja, puvustaja ja valaisusiinnittelija, joiden kanssa yhteistyö on jatkunut vuosikymmeniä
. Uusintaohjauksen Helsinkiin on toteuttanut Meisje Barbara Hummel.
Miten kuvailin omaa kokemastani? Ehkäpä oikea sana on katharsis. Tarkoitan sitä, että olin yhdessä muun yleisön kanssa kokemassa, että oopperan kautta käsiteltiin oman aikamme polttavimpia kysymyksiä tavalla, jossa on uskottavuutta, rohkeutta ja kykyä tehdä analyysiä kaikkien meidän elämää koskevissa asioissa. Kyllä tätä maailmaa on katsottava kohti, eikä yrittää sulkea silmiään ja korviaan.