Tampereen Ooppera valitsi 80-vuotisjuhliensa teokseksi Giuseppe Verdin Don Carlos -oopperan, joka on oopperakirjallisuuden todellinen klassikko. Sen tekemisestä vastasivat Tampere-konkarit kapellimestari Giancarlo Andretta ja ohjaaja Tuomas Parkkinen. Tuloksena on henkeä salpaava spektaakkeli, jonka kirkkaimpana tähtenä loistaa basso Mika Kares.
Etukäteen oli tiedossa, että ohjaaja Tuomas Parkkinen on sijoittanut oopperan nykyaikaan. Päällimmäisenä kysymyksenä ainakin minulle oli, kuinka ratkaisu toimii?
On syytä muistaa, että Don Carlos ei ole historiallinen ooppera, vaikka se sijoittuukin 1500-luvun Espanjaan ja kuningas Filip II hoviin. Friedrich Schiller, jonka 1787 valmistuneeseen näytelmään oopperan libretto perustuu, ei kirjoittanut historiallista näytelmää. Pikemminkin hän sijoitti näytelmän kauas historiaan sen vuoksi, ettei poliittinen sensuuri estäisi näytelmän julkaisemista. Vuonna 1787 oltiin aivan Ranskan Suuren vallankumouksen kynnyksellä ja elettiin kiihkeän kuohunnan aikaa, mutta oltiin vielä yksinvallan alla ja kansalaisvapaudet olivat olemattomat.
Niinpä siis Schiller varmasti halusi nostaa näytelmässään teemoja, jotka omana aikanaan olivat ajankohtaisia: yksinvaltius, kirkon valta, sorto ja epäoikeudenmukaisuus. Ihmiset janosivat vapautta.
Tätä taustaa vasten Parkkisen ratkaisu sijoittaa ooppera nykyaikaan on perusteltu. Se varmistaa, ettei kukaan erehdy katsomossa ajattelemaan, että elettiinpä 1500-luvun Espanjassa julmaa aikaa vaan ymmärtää, että sama epäoikeudenmukaisuus on totta yhä tänään ja meidän ajassamme.
Samalla Parkkinen saa ohjauksessa käyttöönsä mahdollisuuden tehdä viittauksia nykyaikaan, mitkä hauskalla tavalla tuovat aika raskaaseen tekstiin tarvittavaa huumoria.
Tuomas Parkkinen alleviivaa, että oopperan teemana ovat seitsemän kuolemansyntiä: mässäily, himo, viha, hengen laiskuus, kateus, ylpeys ja ahneus, jotka oopperan kuluessa heijastetaan latinankielisinä sanoina näyttämön seinälle.
Don Carloksen juoni on aika yksinkertainen: Filip II poika Don Carlos ja Ranskan kuninkaan tytär Elisabet tapaavat Ranskassa ja rakastuvat toisiinsa. Poliittisista syistä isä-Filip päättää kuitenkin naida itse Elisabetin, mikä saa Don Carloksen vihaamaan isäänsä. Samaan aikaan Espanjan hallitsema ja Filipin sortama Flander haluaa vapaaksi. Kuninkaan läheinen neuvonantaja ja Don Carloksen ystävä Posan herttua Rodrigo yrittää Don Carloksen avulla kääntää kuninkaan pään.
Kuningas kääntyy todellisen vallankäyttäjän, Suurinkvisiittorin puoleen ja kysyy neuvoa. Suurinkvisiittori vaatii Don Carloksen vangitsemista ja Rodrigon luovuttamista inkvisiitiolle. Epätoivoinen kuningas ymmärtää, että kruunun on aina taivuttava alttarin tahtoon.
Kuningashuoneilla on perinteisesti olleet tiiviit yhteydet kirkkoon. Tämä johtuu siitä, että on haluttu ajatella, että kuninkaan valta on Jumalan antama. Tästä on tuore esimerkki. Kuningas Charles III:n kruunasivat Englannin piispat – juuri siksi, että ajatellaan, että valta on Jumalan antama, ja sen vuoksi ikuinen.
Tampereen Don Carloksessa näyttämön keskipiste on basso Mika Kareksen esittämä Filip II. Kareksen lavasäteily on uskomaton. Hänen bassonsa soi jyhkeästi, olipa kyse kuninkaan itsevaltiuden osoittamisesta tai vanhan miehen yksinäisyydestä, hahmosta tulee käsinkosketeltavan uskottava.
Filipin vastakohta hahmona on Suurinkvisiittori, joka yleensä kuvataan sokeana, hauraana vanhuksena, jonka päätökset ovat kuitenkin raudanlujia. Basso Petri Lindroos on kuitenkin kuin Jumalan jengijohtaja, joka on pikemminkin rikollispomo kuin jumalanmies, jonka vallan alla myös kuningas on, mutta jonka yläpuolella tuskin enää on ketään. Hänellä on kaikki valta maan päällä.
Tenori Tigran Hakobyan Don Carloksena karakterisoi hyvin hahmon epävarmuutta, jopa heikkoutta ja saman aikaista kaipuuta tavoittamattomaksi muuttunutta Elisabetia kohtaan.
Sopraano Marjukka Tepponen tuo esille kohtaloonsa alistuneen naisen tunnot ja kuningattarena olemisen velvollisuudet. Hän on siirtänyt omat tunteensa syrjään, mikä näkyy myös tulkinnoissa, jotka eivät piehtaroi omissa tunteissa.
Baritoni Arttu Kataja tekee varmaan työtä, mutta ei ole aivan kotonaan laulullisesti Rodrigon roolissa, mikä kuuluu esimerkiksi hänen ja Mika Kareksen duetoissa.
Sopraano Maria Turunen pääsee tekemään mehevän roolin Elisabetin kamarineitona, joka juonittelee ja pettää.
Don Carloksessa kuorolla on suuri rooli – ja Tampereella kuoro on aina tehnyt valtavan hyvää työtä. Heikki Liimola on jälleen valmentanut kuoron ensiluokkaiseen kuntoon ja kuoron rooli näyttelemisessä on myös ensiarvoisen tärkeä.
Tampere-talo asettaa esillepanolle rajoituksia. Tällä kertaa näyttämöratkaisuna oli koko lavan kokoinen portaikko, joka yhtäältä kuvastaa yhteiskunnallista valtahierarkiaa, toisaalta luo käytännön puitteet eri kohtauksille. Toimiva ratkaisu oli, ettei esirippua käytetty lainkaan, vaan kohtausten välissä muutettiin hieman lavasteita samalla, kun orkesteri soitti välisoittoa.
Kuten jo alussa mainitsin, juhlaesityksen tekeminen oli uskottu kokeneille tekijöille. Giancarlo Andretta on kokenut verdispesialisti, joka on vieraillut Tampereella viidesti aikaisemmin ja johtanut aina Verdiä.
Tuomas Parkkisesta on tullut lähes kotiohjaaja, niin monta ja niin erilaista oopperaa hän Tampereelle on ohjannut.
Don Carlos oli niin vaikuttava kokemus, että junassa paluumatkalla Helsinkiin muutaman täysin toisilleen tuntemattoman kanssakokijan kesken sukeutui innokas keskustelu äsken koetusta oopperasta. Niin pakahduttava oli kokemuksen synnyttämä tunnetila, että sitä halusi jakaa toisten kanssa.