Sopraano Karita Mattila nähdään kymmenen vuoden tauon jälkeen Metropolitanin lavalla Francis Poulencin Karmeliittain tarinoissa (Dialogues des Carmélites). Mattilan rooli Karmeliittaluostarin kuolemaa tekevänä ja kuolevana abbedissana on osoitus Mattilan intensiteetistä ja täydellisestä heittäytymisestä rooleihinsa. Vaikka rooli ei ole kovin suuri, Abbedissa kuolee jo 1. näytöksessä, Mattila saa oopperan lopussa raivoisat suosionosoitukset, niin väkevä hänen tulkintansa kuoleman pelon kourissa kamppailevana nunnana on.
Karmeliittain tarinoita on esitetty Suomessa vain kerran, Savonlinnassa 1999 Staatoper am Rheinin vierailuesityksenä. Vaikka ooppera on hieno esimerkki modernin oopperan voimasta, se sai kantaesityksensä Milanon La Scalassa 1957, sen teema saatetaan kokea Suomessa vieraaksi. Se on hyvin katolinen ja hyvin ranskalainen ooppera, jossa hengellisyys on aivan keskeisellä sijalla.
Se vertautuu Joonas Kokkosen Viimeisiin kiusauksiin, joka on suosituin moderni suomalainen ooppera. Syynä siihen on se, että aika usein oopperaa vierastavat uskonnolliset piirit ovat ottaneet Viimeiset kiusaukset omakseen, mikä on tuonut sille runsaasti uusia katsojia.
Karmeliittain tarinoilla saattaa olla samankaltainen rooli katolisen kirkon vaikutusalueilla. Se perustuu dokumentoituun tositapahtumaan. Vuonna 1794 Ile de Citéllä, siis samalla saarella, jossa hetki sitten palanut Notre Dame -kirkko sijaitsee, teloitettiin giljotiinilla 16 karmeliittasisarta.
Aiheesta kirjoitti 1931 novellin Gerdrud von Le Fort novellin Die Letzte am Schafott. Novellin pohjalta laati elokuvakäsikirjoituksen 1948 Georges Bernanos, jonka pohjalta säveltäjä Francis Puolenc kirjoitti itse libretton. Mutta kyse on siis tosipohjaisesta tarinasta, etenkin sen loppukohtauksen osalta, jossa nunnat laulaen Salve Riginaa yksitellen astuvat kansanjoukkojen ympäröimän aukion poikki mestauslavalle, jossa giljotiini katkaisee heidän kaulansa. Harvoin olen kokenut jonkin oopperakohtauksen yhtä todentuntuisena. Tuntui kuin olisi seisonut 1794 mestausta seuraavan yleisön joukossa. Karmaisevaa, mutta hieno taidekokemus parhaimmillaan, kun näyttämöllä tapahtumat muuttuvat niin todentuntuisiksi.
Laulajien lisäksi tällä produktiolla on kaksi sankaria. John Dexterin ohjaus on erinomainen, sillä oopperan keskiössä ovat nunnien mielen sisäiset liikkeet. Niitä on vaikea saada tuotua näyttämölle niin, että jännite pysyy herpaantumattomana.
Mielenkiintoista on, että Dexterin ohjaus on tehty jo vuonna 1977. Se on siis klassikko, joka ei ole vuosikymmenten saatossa kärsinyt vähääkään. Tämä on loistava osoitus siitä, että oopperaohjaus voi olla täysin ajaton ja siinä mielessä ajankohtainen kaikkina aikoina.
Toinen sankari on Metropolitanin uusi taiteellinen johtaja Yannick Nézet-Séguin, joka saa musiikin ja laulun elämään väkevästi. Poulenc on käyttänyt sävellystyössä runsaasi mm. katolista kirkkomusiikkia, joka kytkeytyy saumattomasti Poulencin omaan musiikilliseen ilmaisuun. Musiikki on äärimmäisen puhuttelevaa, sillä juuri musiikki on se, mikä ilmentää ihmisten sisäisiä sieluntiloja, jotka liikkuvat ihmismielen tai sielun syvimmillä ja arimmilla alueilla – pelko, ahdistus, häpeä, usko, toivo, kuuliaisuus, ihmisen paikka tässä maailmassa. Nezét-Séguin on saanut myös jokaisen solistin löytämään roolinsa moniulotteisuuden, kuten yksi solisteista Isabel Leonard totesi: ”tässä ei niinkään tarkkaile omaa laulamistaan kuin sitä, että kykenee välittämään esittämänsä roolin erilaiset tunnetilat” – sitähän ooppera parhaimmillaan on.
Metropolitan on myös aloittanut uuden taiteellisen johtajansa sankariroolin rakentamisen. Verkkosivuilla on artikkeli, jossa kerrotaan hänen elämäntarinansa, etenkin se, kuinka hän jo esimurrosiässä päästessään kuoroon ymmärsi, että musiikki on hänen kutsumuksensa ja nopeasti myös sen, että laululla on erityinen rooli hänen maailmassaan. Samalla korostetaan sitä, kuinka vahva tiimipelaaja Nézet-Séguin on. Hän käyttää runsaasti aikaa solistien henkilökohtaiseen sparraamiseen, hioo yksityiskohtia orkesterin kanssa, mutta ei silti käyttäydy hierarkisesti tai yksinvaltaisesti. Hänen tyylinsä on lempeän päättäväinen.
Karmeliittain tarinat kertoo aatelisneito Blanche de la Forcen (mezzo Isabel Leonard) tarinan. Eletään sekavia aikoja, sillä tasavaltaslaiset Jakobiitit ovat ottaneet Pariisissa vallan. Blanche joutuu hevosten vetämine vaunuineen keskellä väkijoukkoja, säikähtää pahanpäiväisesti, mutta pelastuu.
Törmäyskurssilla on vanha aatelisten erioikeuksiin perustuva maailma ja vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoisuutta korostava uusi aika, jonka nimiin me kaikki olemme oppineet vannomaan. Blanchen aristokraattinen Markiisi-isä (baritoni Jean-Franqois Lapointe) pitää vallankumousta vain rahvaan ja palvelusväen pikku kärhämänä, eikä ymmärrä omiin etuoikeuksiinsa perustuneen maailmanajan päättyvän. Ajan hengen paremmin ymmärtävä poika (tenori David Portillo) varoittaa isää kumoushankkeen vaarallisuudesta.
Blanche pyytää isältä lupaa liittyä karmeliittoihin ja lähteä luostariin. Sisar ja veli käyvät keskustelun pelon luonteesta: onko luostariin vetäytyminen seurausta pelosta ja onko se oikea tapa elää pelon kanssa.
Samaa keskustelua Blanchen kanssa käy myös kuolemansairas abbedissa (siis Karita Mattila), joka varoittaa, että luostari ei ole oikea pikka pelon voittamiseen, eikä ylipäätään pelon kaltaiseen itsekeskeiseen ajattelutapaan. Se on paikka, jossa keskitytään rukoukseen ja Jumalan palvelemiseen.
Luostarissa Blanche kohtaa noviisisisar Constancen (sopraano Erin Morley), jonka kanssa syntyy paljon ristiriitoja kätkevä suhde. Aristokraattinen ja arka Blanche ei ole tottunut sellaiseen suorasukaisuuteen, joka on Constancelle ominaista. Isabel Leonard ja Erin Morley tekevät upeat, moniulotteiset roolit ja heidän äänensä soivat herkkinä ja kirkkaina. Leonard ja Morley ovatkin laulaneet samat roolit Metropolitanissa jo kuusi vuotta sitten, joten heillä on vahva yhteys.
Vanha abbedissa kuolee ja uudeksi abbedissaksi on nousemassa hänen apulaisensa äiti Marie (mezzo Karen Cargill). Kaikkien yllätykseksi abbedissaksi nouseekin näkymättömissä ollut Madame Lidoine (sopraano Adrianne Pieczonka). Pian syykin selviää. Madame Lidoinessa on lämpöä, rohkeutta ja kykyä myötäelämiseen, kun äiti Maria on muodollinen, kuriin ja hengelliseen askeettisuuteen uskova nainen.
Vaikeuksien koittaessa äiti Marie katoaa pelastaakseen oman nahkansa, kun Madame Lidoine seisoo järkkymättömästi sisarten keskellä jakaen lohdutusta ja rohkaisten epäileviä, myös silloin, kun edessä on varma kuolema.
Yksi oopperan vahvoista teemoista onkin kuolemanpelko. Sen valtaan joutuu kunnioitettu, uskossaan vahva ja viisas abbedissa kuolinvuoteellaan. (Ja tämän Karita Mattila tulkitsee niin, että vatsanpohjassa asti tuntuu!)
Kuoleman edessä Madame Lidoine kasvaa todelliseksi johtajaksi, joka rohkaisee sisaria kohtaamaan kuoleman arvokkaasti ja vailla pelkoa, sillä eihän kuolema ole uskovalle loppu vaan portti uuteen elämään. Adrianne Pieczonka laulaa kauniisti ja valovoimaisesti ja hänen olemuksestaan huokuu päättäväinen rauha, joka rohkaisee nunnia astumaan vääjäämättömään kuolemaan, kun giljotiinin terä putoaa.