Jumalten tuho kruunaa Ring-tetralogian

Richard Wagnerin Jumalten tuho on säveltäjän järkälemäisen Ring-tetralogian päätösooppera. Ringiä pidetään yhtenä maailmanhistorian suurimmista taideteoksista, taiteenlajista riippumatta. Kieltämättä sellaisetkin likempänä populaarikulttuuria olevat teokset kuten Taru sormusten herrasta tai Harry Potter ovat saaneet paljon vaikutteita Ring-oopperoista.

Kansallisoopperan Ring on saanut myös hieman maistella teoksen monumentaalisia mittasuhteita. Alun perin teoksen piti johtaa Esa-Pekka Salonen, mutta koronan sotkettua kaikki aikataulut, Salonen ehti johtaa vain ensimmäisen oopperan, Reininkullan.

Nyt, kun kaikki neljä oopperaa on nähty, ohjaaja Anna Kelo ansaitsee tulla mainituksi ensimmäisenä. Hänen näkemyksensä Ringistä on erittäin linjakas ja selkeä. Kelo on uskaltanut kyseenalaistaa myös esitystraditiota tavalla, joka pyyhkii pois myyttisyyttä, joka kumpuaa jostakin ihmiskunnan kuvitellusta alkuhämärästä. Myös sankarimyytti on saanut kyytiä. Vaikka Siegfried onkin ”sankari”, jolla on keskeinen rooli myös Jumalten tuhossa, Kelo on tehnyt hänestä lapsenmielisen hahmon, jonka sankaruus kumpuaa vain siitä, ettei hän osaa tuntea pelkoa ja sen vuoksi menestyy soturina.

Kelon näkemys tuo teokseen moraalista syvyyttä ja henkistä raikkautta – ja pistää katsomossa miettimään ihmisenä olemisen ja elämän suuria kysymyksiä.

Koronan seurauksena ja uusien nimitysten myötä seuraavat Ringin oopperat otti johtaakseen uusi ylikapellimestari Hannu Lintu, joka aloitti Valkyyriasta. Linnun johdolla musiikkin tulkinta on ollut tavattoman intensiivistä, puhuttelevaa ja rikasta. Jumalten tuhossa erityisesti vasket tekevät valtavan työn ja lyovat koko teoksen perusvireen.

Erityisen hienoa oli kuunnella orkesteria niiden taukojen aikana, jolloin lavastusta vaihdettiin, sillä ne tuokiot antoivat mahdollisuuden keskittyä yksin orkesteriin. Jumalten tuhon lavatapahtumat ovat nimittäin sen verran kiehtovia, että välillä ei oikeastaan huomaa kiinnittää huomiota siihen, mitä siellä orkesterimontussa tapahtuu.

Entäpä ne näyttämökuvat? Mikki Kunttu on luonut huikean lavastuksen, valaistuksen ja videototeutuksen, joka on elimellinen osa kokonaisuutta. Näyttämökuvat pitävät huolen siitä, että esityksen ajoittaminen on mahdotonta. Nyt ei eletä esihistoriaa, mutta ei myöskään nykypäivää, sillä Ring on ihmiskunnan yhteistä muistia, joka toteutuu ajasta riippumatta, aivan kuten ihmisenä olemisen peruskysymykset ovat ajattomia ja aina läsnä olevia. Erika Turusen puvustus täydentää tätä linjaa.

Koska olen jo kirjoittanut muista Ringin oopperoista, keskityn esiintyjien osalta Jumalten tuhoon. Tämä on Johanna Rusasen voimannäyttö, sillä Brünhilde on näyttämöllä koko ajan, mikä on viiden ja puolen tunnin oopperassa mielettömän paljon. Mutta Johanna Rusasen ääni kestää eikä keskittyminen herpaannu. Hänen tulkintansa on alusta loppuun suorastaan maaginen, sankarin pelastamasta, sankarin pettämäksi tulevasta, sankarin kuolemaa janoavasta, sankaria kuolemalta kaipaavaan naiseen, jonka kostonhimo lopulta kääntyy anteeksiantamiseen – jumalten tuhoon ja ihmisyyden voittoon. 

Daniel Brenna tekee Siegfriedin mainiosti ja hänen tenorinsa soi parhaimmillaan pakottomasti ja hurjasti. Jo aiemmin mainittu lapsekas naiivius näkyy hänessä viimeistä piirtoa myöten.

Hagen esitetään usein sankarina, mutta hänhän on oikeastaan kiero ja epärehellinen hahmo, jonka petollisuuden seurauksena naiivi Siegfried unohtaa Brünhilden, hylkää tämän rakastuttuaan Hagenin sisareen Gutruneen (Reetta Haavisto). Hän lupaa Brünhilden Hagenin Veljelle Guntherille (Tuomas Pursio). Tässä versiossa Hagen ei missään vaiheessa saa päälleen sankarin sädekehää, minkä Rüni Brattaberg hienosti toteuttaa.

Erityisen nautittava on kohtaus, jossa Reininkullan ryöstäjä, Hagenin isä Alberich (Jukka Rasilainen) tulee Hagenin uneen. Rasilaisen äärimmäisen ilmeikäs tulkinta ja Alberectin rujokakin rujompi kääpiöhahmo saavat kohtauksen merkityksen esille ja tuovat mukaan myös kauhuhuumoria, jota harvoin näkee.

Reinin tyttäret, Marjukka Tepponen, Mari Palo ja Jeni Packalen yhdessä Siegfriedin kanssa tekevät yhden oopperan tärkeimmistä kohtauksista, jossa sinetöidään jumalten kohtalo. Lapsellinen Siedfried pöyhkeilee kolmelle Reinin tyttärelle ja on haluton kuulemaan varoituksen sanoja – kohtalokkain seurauksin. Upea kohtaus niin laulullisesti kuin sisällöllisesti.

Hieman samanlainen kohtaus on Waltrauten ja Brünhilden välillä toisessa näytöksessä. Tuija Knihtilän pitkä monologi oli intensiivinen ja linjakas.

Jumalten tuho toimi siis kaikilla osa alueilla – järkälemäinen teos sai järkälemäisen tulkinnan.

Nyt jäämme odottamaan, milloin tämän koronankin kaltoin kohtelema produktio, joka ei sen aiheuttamista muutoksista ja muista vaikeuksista menettänyt vähääkään taiteellista loistoaan, saadaan Kansallisoopperaan vajaan viikon kestävänä sarjana, jossa teokset esitetään peräkkäisinä iltoina. Sellaisen juhlaviikon tämä versio Ringistä ilman muuta ansaitsee.