Aivan ensiksi on sanottava, että Tampereen Carmen on erinomaisesti tehty ooppera. Tämä saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta Carmenin kohdalla se ei ole sitä.
Carmen on ollut ensiesityksestään 1875 lähtien maailman eniten esitetty ooppera. Sen asemaa eivät ole pystyneet muut horjuttamaan, vaikka Verdin La Traviata, Puccinin La Bohéme ja Tosca pystyvätkin antamaan hyvän vastuksen.
Tästä suosiosta on seurannut se, että Carmen liian usein tehdään puolivillaisesti, välittämättä kunnollisesta ohjauksesta ja joskus myös tinkien solistivalinnoista. Syyllistytään samaan kuin turistiravintolassa; kun kävijöitä joka tapauksessa riittää, voidaan laadusta tinkiä. Sen vuoksi kaltaiseni oopperapuristit leimaavat Carmenin ottamisen ohjelmistoon pikemminkin pyrkimyksenä varmistaa oopperatalon taloutta kuin tehdä taiteellisesti kunnianhimoista ohjelmistopolitiikkaa.
Tässä kohdassa tuntuu aina unohtuvan, että ooppera on suurimmalle osalle yleisöstä suhteellisen harvinainen juttu. Saattaa olla, että melko suurelle osalle Tampere-talon yleisöstäkin ooppera on kerran vuodessa koettu elämys. Joillekin tosin saattaa käydä niin, että kokemus on niin vahva, että sitä alkaakin tehdä mieli lisää ja käyntikertojen määrä kasvaa. Carmen on hyvin tehtynä juuri tällainen teos, niin syvälle sen hurmaava musiikki ja intohimon kyllästämä tarina kokijansa kuljettaa.
Ohjaaja Marko Bjurström on päätynyt siihen, että Carmen ei olekaan todellinen henkilö, pikemminkin henkiolento tai seksiobjekti, joka panee miehen kuin miehen pään pyörälle ja pahimmassa tapauksessa tuhoaa koko elämän, kun houkutus vetää niin vääjäämättömästi puoleensa, että ihminen (mies) menettää kykynsä ajatella järkevästi.
Ratkaisu ei ole huono, sillä Carmen jos mikä tutkii ihmisen seksuaalisuutta. Se on väkevä voima, joka liittää meitä eläinkuntaan, siis vetää pois harkitsevuudesta ja järkevyydestä. Ihmisen ikuinen kamppailu käydään oman seksuaalisuuden toteutumisen ja itsekurin välillä. Tässä versiossa seksin voimaa alleviivaa myös se, että Micaëla ei ole mikään epäkiinnostava naisparka vaan hurmaava nuori nainen. Don Josén ja Micaëlan rakkaus on aitoa ja sykkivää, kunnes esiin astuu Carmen, kaikkien seksifantasioiden ruumiillistuma.
Carmenin vastapari on Escamillo, joka edustaa miehistä seksisymbolia, jota puolestaan Carmen ei voi vastustaa. Sen seurauksena mustasukkaisuus kasvaa mittoihin, jotka johtavat nuoren miehen täydelliseen tuhoon, murhaan.
Se, että Carmen on säilyttänyt asemansa maailman katsotuimpana oopperana lähes 150 vuotta, kertoo siitä, että me samaistumme tarinaan, löydämme itsestämme kosketuspintoja kertomukseen ja tunnistamme, että nyt ollaan siinä ihmisyyden ytimessä, josta emme ulkopuolisille edes halua kertoa.
Sitten on tietysti Georges Bizetin musiikki. Se nyt vain on aivan upeaa, mutta ei sitä voi asiayhteydestä, erotiikasta ja sen ravisuttavasta houkuttelevuudesta, irrottaa. Ilman musiikkia sitä järisyttävää tunnelatausta, jonka Carmen aiheuttaa, olisi hyvin vaikea saada aikaan, sillä musiikki on juuri se, joka saa tunteemme valloilleen, oopperan mystinen salaisuus.
Bjurströmin tulkinnassa Carmen on saavuttamaton, kuten fantasian pitääkin olla. Ja kun sen saavuttaa, se muuttuu ontoksi ja merkityksettömäksi, kuten loppukohtauksessa käy. Kun don José surmaa Carmenin, hänen syliinsä jää vain kuori, kaunis leninki, josta unelmien kohde kävelee ulos punaisessa alushameessaan (joka symboloi sekä verta että intohimoa) jatkaakseen leikkiään seuraavan uhrinsa kanssa.
Marko Bjurdström on ohjannut ja tehnyt koreografian, mikä näkyy saumattomuutena. Liike on osa esitystä ja saa näyttämön elämään. Kuoro pääsee suureen rooliin. Sillä on keskeinen osa näyttämökuvan rakentajana, kohtausten eläväksi tekijänä ja tunnelmien rakentajana. Koreografioissa on ollut opettelemista. Heikki Liimola on jälleen tehnyt varmaa työtä. Lapsikuoro, jonka valmennuksesta on vastannut Jouni Rissanen, on myös tärkeässä roolissa.
Kati Lukan lavastus on yksinkertaisuudessaan nerokas ja toimii yhdessä Ville Syrjän valaistuksen kanssa hienosti. Erika Turusen puvustus huokuu mustalaisromantiikkaa.
Lavan keskellä on suuri pyörivä ympyrä. Sitä käytetään selittämässä, kuinka meitä jokaista riivaa viettimaailman ikuinen ympyrä ja kierto, josta emme pysty pääsemään irti. Siksi sitä myös mievoimin pyöritetään.
Niina Keitelin metso soi syvänä ja kohtalokkaana nimiroolissa.
Don Josén äänellisesti vaativaan rooliin on löytynyt erinomainen meksikolais-yhdysvaltalainen tenori Arturo Chacon Cruz. Hänen äänessään on notkeutta, voimaa ja lämpöä, jota harvoin Suomessa kuulee siitä yksinkertaisesta syystä, että hyvät tenorit ovat niin harvassa, ettei heidän kiinnittämiseensä tahdo rahat riittää.
Tommi Hakala tekee nautittavasti ylimielisen ja itsetietoisen Escamillon ja Jussi Juola mainion Carmenin lumoihin joutuneen luutnantti Zunigan.
Waltteri Torikan Morales aloittaa oopperan vakuuttavasti. Kevin Greenlaw rosvojohtaja Dancairona tekee hienoa huumoria ja hänen kumppaninsa Remendado säestää mainiosti. Roolin laulaa juuri Kansallisoopperaan kiinnitetty tenori Heikki Hattunen.
Frasquita on tamperelaisyleisölle jo useasta oopperasta tuttu Suvi Väyrynen, jonka komediennekyvyt ovat loistoluokkaa. Hänen kumppaninaan Päivi Pylvänäinen ei jää piiruakaan jälkeen – oiva pari tuomaan iloa ja eloa näyttämölle.
Koskettavimman roolin tekee upeasti laulava ja tulkitseva Marjukka Tepponen Micaëlana, joka saa huikean kauniit aariat soimaan ja sydämen tykyttämään tyttönä, joka tajuaa, että hänen rakastettunsa on joutunut alttiiksi intohimon polttavalle kalkille, eikä selviä siitä.
Alberto Hold-Garrido on varmaotteinen kapellimestari, jonka komennossa koko ensamble niin lavalla kuin orkesterimontussa tekee erinomaista työtä. Erityiskiitoksen ansaitsevat hienosti esille nostetut instrumenttisoolot, joilla on tärkeä rooli tarinan ja tunnelman kuljettamisessa.