Ei uskoisi, että ollaan Berliinissä. Richard Wagnerin Parsifal jäi Deutsche Operin tulkintana kauaksi siitä elämän syvyyttä, pyhyyttä ja ihmisen vajavaisuutta kuvaavasta elämyksestä, jollainen se on. Nyt oltiin vain pintaraapaisussa, jossa ihmisyys jää tunnistamatta, eikä tarinakaan saa kunnollista hahmoa.
Deutsche Operin nyt esitetty versio on Philipp Stölzlin vuonna 2012 ohjaama versio. Se on perinteinen ja kliseinen tulkinta.
Alkusoiton avauskuva on hieno. Siinä ollaan Pitkäperjantaina Golgatalla. Kristus on ristiinnaulittuna (vai pitäisikö Wagnerin yhteydessä käyttää sanaa ristiin naulattuna, sillä nythän ei ole kyse kirkollisesta tulkinnasta). Mukana ovat oopperan kaksi merkittävää elementtiä, keihäs, jolla Kristuksen rintaan pistetään haava ja pikari, johon haavasta vuotava veri kerätään. Mutta yksi oopperan tarinan keskeinen asia puuttuu: Kundryn nauru. Miksi se ei kuulu?
Kohtaus ja lavanäkymä kuvittavat hienosti Wagnerin syvältä nousevaa, hidastempoista musiikkia, jonka Deutsche Operin taiteellinen johtaja Donald Runnicles antaa soida vääjäämättömän väkevästi.
Sitten tullaankin perin konkreettisiin kuviin. Näyttämölle marssivat Temppeliherrat valkoisissa, tosin ryvettyneissä, tunikoissaan, joiden rintamusta koristaa punainen risti. Halutaan siis ylläpitää modernin elokuvateollisuuden väitettä siitä, että Temppeliherrat olisivat olleet Graalin maljan (siis sen maljan, johon Kristuksen veri kerättiin ristillä) suojelijoita. Siitä ei ole mitään historiallisia todisteita. Ritarikunta perustettiin vasta 1119, joten todennäköisyys siihen on olematon.
Wagner ei viittaa Temppeliritareihin. Hänen Graalin ritarikuntansa on tuntematon. Se ei ole historiaa, se on mytologiaa. Mytologian muuntaminen historialliseksi todeksi on vaarallista, koska se johtaa virheellisiin tulkintoihin.
Stölzl on halunnut rakentaa aikakerrostumia.
Stölzl on halunnut rakentaa aikakerrostumia. Temppeliherrojen keskelle saapuu pyhän linnun, joutsenen, ampunut Parsifal modernissa tummassa puvussa, nahkasolmio kaulassa, temmattuna toisesta ajasta.
Parsifal on hahmo, joka ei ymmärrä tehneensä väärin, eikä mitenkään ymmärrä, mihin tapahtumaketjuun hänet on temmattu mukaan. Joutsenen ampuminen on vain linnustamista, eikä linnuilla ole eroa.
Ymmärtämätön Parsifal seuraa ritarikunnan rituaalia, jossa paljastetaan Graalin malja. Hän ei ymmärrä, mitä on kyse ja Gurnemanz ajaa Parsifalin pois.
Klingsor, kaiken pahan alku ja juuri, on entinen ritari, joka erotettiin, koska hän ei suostunut palvomaan vaan alkoi pitää itseään Jumalan kaltaisena. Siis Piru itse. Se on myös Luciferin tarina, ylin enkeli, joka himoitsi pääsyä Jumalaksi ja sen vuoksi ajettiin pois taivaasta.
Ritarikunnan linnoituksesta pois ajettu Parsifal saapuu Klingsorin linnaan, jonka puutarhassa sulottaret yrittävät houkutella viatonta poikaa paheiden tielle. Ymmärtämätön poika kyllä hieman lämpenee, mutta ei osaa ryhtyä toimeen.
Klingsor hallitsee syyllisyyden ahdistamaan Kundryä, joka on pahuuden orja, mutta yrittää sovittaa syyllisyyttään tekemällä palveluksia veljeskunnalle. Sen lisäksi hän on onnistunut viettelemään puhtauslupauksen antaneen veljeskunnan hallitsijan Amfortaksen, joka siinä hässäkässä pudotti keihäänsä (Keihäs, jolla Lucitanius perimätiedon mukaan puhkaisi Kristuksen rinnan ristillä), sai haavan ja menetti keihäänsä Klingsorille.
Kundry yrittää Klingsorin käskystä vietellä Parsifalin, sillä he ymmärtävät, että kyseessä on ritarikunnan mahdollinen pelastaja. Kundry, joka on aina onnistunut viettelemään kaikki haluamansa miehet, epäonnistuu Parsifalin kohdalla, osittain siksi, että hän kertoo Patrsifalin kuolleista isästä ja äidistä ja äidin muistaminen vie eroottisen latauksen. Kundryn suudelma ei lisää hekuman houkutusta vaan Parsifal tuntee Amfortaksen parantumattoman haavan tuskan kyljessään, tappaa Klingsorin ja saa keihään haltuunsa.
Alennustila on täydellinen.
Kolmannessa näytöksessä ollaan samoilla sijoilla kuin alussa, mutta nykyajassa. Veljeskunta on sammumispisteessä, linnoitus on raunioina, turistit pyörivät katsomassa historiallisia paikkoja, joita vanha ritari Gurnemanz heille esittelee. Alennustila on täydellinen.
Paikalle saapuu lopen uupunut matkalainen kantaen kangaspussiin pakattua keihästä. Gurnemanz tunnistaa tulijan ja keihään. Hänen pois ajamansa poika on tullut takaisin suoritettuaan vaarallisen tehtävän: hakenut Amfortaksen menettämän keihään takaisin. Parsifal on ritarikunnan uusi, puhdas ja viaton hallitsija, joka nostaa ritarikunnan uuteen loistoon: Graal tuodaan palvottavaksi. Keihään on määrä parantaa kärsivä Amfortas, mutta tässä versiossa, Amfortas riistää sillä hengen itseltään. Parsifal kruunataan veljeskunnan hallitsijaksi.
Parsifalissa aika muuttuu tilaksi. Ihminen on vuosituhansien ajan kohdannut samat elämän ja ihmisenä olemisen peruskysymykset ja joutuu hakemaan niihin vastauksia sukupolvi sukupolvelta tietämättä, mikä on totuus. Graalin malja on todiste, ei itse totuus. Stölzl ehkä tässä kritisoikin sitä, että Graalin maljan kaltaiset esineet muuttuvat todisteesta itse pyhäksi, että pyhyys on joukkopsykoosia, joka syntyy mistä tahansa asiasta, johon suuri joukko ihmisiä uskoo samaan aikaan.
En innostunut Stölzlin ohjauksesta. Minusta se jäi kovin ohueksi. Eikä nyt sattunut paras ilta muutenkaan. Runnicles johti musiikin hienosti, mutta koskettavaan tulkintaan ylsi vain basso Günter Groissböckin tekemä Gurnemanz. Hänen lavakarismansa oli suurenmoinen. (Vuonna 2012 saman roolin teki Matti Salminen. Olisinpa ollut näkemässä!)
Baritoni Matias Hausmannin Amfortas oli riutuva ja kärsivä, mutta kun siinä on jotakin ihan meidän jokaisen tuntemaan syyllisyyttä ja tuskaa, se jäi puuttumaan.
Sopraano Elena Pankratova on huikeaääninen laulaja, mutta hän ei saanut otetta Kundryn riipaisevasta kaksijakoisuudesta pahan vankina hyvään tekevästä ja kuolemaa kaipaavasta kaiken syyllisyyden kantajasta.
Paha pelle.
Baritoni Derek Weltonin Klingsor oli äänellisesti hieno suoritus, mutta hahmo oli niin kummallinen, paha pelle, että karaktääri ei päässyt esille.
Parsifalin roolissa tenori Brandon Jovanovich ei oikein ollut kotonaan. Äänikin petti muutamaan otteeseen, eikä hänestä välittynyt viattomuus, pikemminkin täydellinen pihalla olo, eikä siitä Parsifalin kohdalla ole kysymys.
Parsifalissa kysymys on siitä, uskalletaanko puhkaista näkyvän ja näkymättömän raja. Nyt sitä ei edes yritetty.