Francesco Cilean Adriana Lecouvreur kuuluu niihin oopperoihin, joka on nimenä tuttu, mutta hyvin harvoin nähty. Syy tähän on se, että oopperassa on upeita aarioita, joita huippusopraanot mielellään esittävät ja joita soitetaan, mutta vuonna 1902 ensiesityksensä Milanossa saanut ooppera on muuten sangen harvoin esitetty. New Yorkin Metropolitanissa sitä ovat vuosikymmenten saatossa esittäneet suurista suurimmat sopraanot, niin nytkin, kun Anna Netrebko lauloi nimiosan.
Hienoisella jännityksellä ajattelin, olisiko Adriana Lecouvreur niitä oopperoita, jotka tunnetaan vain muutaman aariansa tähden, mutta itse ooppera olisi perin kömpelö ja ansaitseekin tulla unohdetuksi. Ei, kyseessä on sangen viihdyttävä teos, jonka musiikki on kokonaisuudessaan upeaa ja draamakin pitää hyvin pihdeissään.
Säveltäjä Francesco Cilea (1866-1950) sävelsi seitsemän oopperaa, joista vain tämä on säilynyt ohjelmistossa. Cilean sävellystyö on taidokasta, jos kohta ei kovin omaleimaista. Hän on mm. Puccinin aikalainen ja kilpailu Toscan ja La Bohémen kanssa oli ymmärrettävästi vaikeaa. Cilea säveltää bel cantoa kunnioittaen niin, että laulaja laulaa hyvin pitkää legatolinjaa. Se on ihanaa kuultavaa, mutta asettaa laulajan suurelle koetukselle.
Kaikki ovat myös historiassa kuuluisia ihmissuhdeseikkailuistaan.
Adriana Lecouvreur perustuu siinä määrin historiaan, että sen päähenkilöt ovat todellisia ja ainakin jossakin määrin oopperassa esitetyn maineensa veroisia. Kysehän on kolmiodraamasta, jossa 1700-luvun alkupuolen säihkyvin Comédie-Franqaisen tähti Adriana Lecouvreur kilpailee Buillonin prinsessan kanssa Saksin herttuan Mauricen suosiosta. Kaikki ovat myös historiassa kuuluisia ihmissuhdeseikkailuistaan.
Yksi aikamme merkittävimmistä oopperaohjaajista, sir David McVicar, on rakentanut tarinan niin, että tapahtumat on sijoitettu teatterin kulisseihin ja myös näyttämölle. Toden ja näytelmän tapahtuvat lomittuvat upeasti toisiinsa niin, että niiden raja hämärtyy. Ohjaus pitää katsojaa poikkeuksellisen taitavasi pihdeissään, suvantovaiheita ei ole oikeastaan ensinkään.
Usein tästä oopperasta todetaan, että sen musiikki on alisteinen laululle. Oma kokemukseni on toinen. Kapellimestari Gianandrea Nosedan käsissä orkesteri soitti lumoavasti. Monia aarioita tuki joku yksittäinen soolosoitin synnyttäen hyvin kiehtovan kokonaisuuden. Näytösten alkujen lyhyet alkusoitot olivat erityisen kauniita.
Mutta kieltämättä erityisesti Ariadnan aariat ovat poikkeuksellisen kauniita, mutta epäilemättä niin haastavia, että niiden täydellinen kauneus pääsee oikeuksiinsa vain, kun laulajana on huippusopraano, joka kykenee laulamaan hyvin korkealta kauniin pyöreällä äänellä, kuten Anna Netrebko.
Kävi mielessä otetaankohan Metropolitanissa Adriana Lecuvreur ohjelmistoon aina silloin, kun saatavilla on unelmamiehitys, sillä juuri sellaiselta tämä esitys tuntui. Netrebkon kilpailijan roolissa lauloi vahvaa nousua korkeimalla huipulle tekevä mezzosopraano Anita Rachvelisvili ja Mauricena puolalainen tenori Pjotr Beczala. Sama kolmikko lauloi myös 2017 Wienin valtionoopperassa. Upeampaa laulua saa tämän hetken oopperamaailmassa hakea. Kolmikon lisäksi erinomaisen roolin niin laulullisesti kuin näyttelijätyönä teki oopperaohjaajan roolissa baritoni Amrogio Maestri.
Adriana Lecouvreurista on sanottu, että se on oopperanrakastajien ooppera. Minusta nyt tarjolla oleva Metropolitanin versio vetoaa ihan kehen tahansa, joka heittäytyy siihen, missä ooppera on vahvimmillaan: tunteiden virtaan.