Giuseppe Verdin oopperan Don Carlos italiankielinen versio sai kantaesityksensä Milanossa 1884. Sen libretto perustuu Friedrich Schillerin saman nimiseen näytelmään, joka on valistuksen aikaa ihannoiva teos.
Schillerin näytelmän perustuu osittain historiallisiin tapahtumiin ja sijoittaa 1500-luvun Espanjaa, jota Flilip Ii 1527-1598) hallitsee. Historiallisia henkilöitä ovat myös kuningatar Elisabeth ja prinssi Don Carlos.
Historiallisesta kehyksestä huolimatta ohjaaja Davide Livermore on päättänyt sijoittaa oopperan 1960-luvulle, Francon Espanjaan niin, että kuningas Filip onkin hahmona Franco. Tästä seuraa joukko historiallisia epäjohdonmukaisuuksia, jotka on kätketty melko etäännytettyyn ohjaukseen. Ymmärrän, että ohjaaja pyrkii näin tuomaan esille sen, että samat vapauden, vallanhimon ja oikeudenmukaisuuden kysymykset, jotka olivat läsnä 1500-luvulla, ovat yhä edelleen läsnä ja ajankohtaisia. Ohjaus on kuitenkin niin voimakkaasti etäännytetty, että oopperan seuraamista helpottaa, jos siihen perehtyy etukäteen.
Verdi sävelsi Don Carloksen aikana, jolloin hän oli kansallissankari ja valtiollinen vaikuttaja – ja yhä erinomainen säveltäjä. Don Carlos sisältääkin käsittämättömän hienoa musiikkia, upeita aarioita, duettoja, ensambleja ja kuorokohtauksia. Kapellimestari Hannu Lintu loihtii orkesterista valtaisia tehoja ja jännitteitä, joihin Don Carloksen ihmissuhdeverkosto tarjoaa oivan mahdollisuuden.
Vaikka Don Carlos tarjoaa Verdille ominaisesti upeita kuorokohtauksia, se on solistien ooppera.
Nimiroolissa Don Carlos (tenori Andrea Shin) on katkera isälleen Flipille (basso Timo Riihonen) siitä, että isä on riisunut hänet vallasta ja poliittisten valtapelien vuoksi vienyt häneltä rakastamansa morsiamen ja mennyt tämän kanssa naimisiin. Kuningatar Elisabeth (sopraano Silja Aalto) kärsii vanhan kuninkaan vaimona ja erotettuna rakastetustaan. Timo Riihosen hahmo ja ääni antavat väkevää uskottavuutta Flilipin hahmolle. Andrea Shin jää antisankariksi voimakkaan isän poikana. Silja Aalto on surun ja epätoivon murtamana valtapelin uhri, mikä antaakin hänen tulkinnalleen selkäpiissä asti tuntuvaa pakahdutettua tuskaa.
Posan markiisi Rodrigo (baritoni Andrey Zhililhovsky) on Shillerin luoma ei-historiallinen hahmo, joka edustaa valistuksen ihanteita, joita tekstissä laajemminkin edustaa pyrkimys Espanjan hallitseman Flanderin vapauttamiseksi. Andrey Zhililhovsky edustaa ihanteellisuutta, joka murskataan.
Murskaamista johtaa Suur-inkvisiittori (basso Roberto Scandiuzzi), jonka esikuvana on Verdin vihaama paavi Pius IX, jonka johdolla katolinen kirkko pystyi estämään kaikki uudistukset. Hänestä mallin saaneen Suurinkivisiittorin edessä kuningas Filipkin oli voimaton, kun hän vaatii Rodrigon ja Flanderin vapaushaaveiden murtamista. Roberto Scandiuzzi ei roolissaan yltänyt siihen hyytävyyteen, jonka Verdi on säveltänyt. Hahmo on myös sokea, mikä kuvaa katolisen kirkon roolia kaikkien uudistusten vastustajana.
Vielä on mainittava prinsessa Eboli (mezzosopraano Dorothea Spilger), jonka petollisuuden varassa oikeastaan koko juoni lepää, sillä Elisabethin hovineitinä hän sukuloi siellä täällä, pelailee pelejään ja lopulta saa aikaan epäluottamusta. Dorothea Spilger ottaa kaiken irti moniulotteisesta roolistaan.