Gioachino Rossini (1792-1868) oli oman aikansa tunnetuin säveltäjä, josta tuli superjulkkis, jonka fanituotteita, vaikkapa hiustupsuja myytiin ihailijoille. Rossini ehti säveltää ikävuosien 18 ja 37 välillä noin 40 oopperaa.
Rossinin kestävimmäksi oopperaksi on osoittautunut hänen 23-vuotiaana 1816 säveltämänsä Sevillan parturi. Siitä tuli jo omana aikanaan supersuosittu ja sen myötä Rossinista tuli juhlittu säveltäjä kaikkialla Euroopassa, sillä 1800-luvun alkupuolella Italia hallitsi suvereenisti suosittua taidemuotoa. Muita kieliä ei pidetty edes mahdollisina esityskielinä.
Tuon ajan oopperalle on annettu nimitys bel canto eli kaunis laulu. Se tarkoittaa mm. tarttuvia melodioita ja koristeellista laulutapaa, jossa melodiaa koristellaan niin, että laulaja laulaa lähes kaiken aikaa korukuvioita.
Se, että Rossini sävelsi nelisenkymmentä oopperaa vain 14 vuoden aikana kertoo siitä, että ooppera oli oman aikansa käyttötaidetta. Niitä sävellettiin liukuhihnalta. Yleensä oopperan elinkaari kesti vain yhden kauden, parhaimmillaan kaksi. Sen vuoksi oopperoita piti säveltää paljon ja nopeasti. Usein oli kiire ja sävellys myöhässä. Siitä on lukemattomia anekdootteja.
Rossini sävelsi mestariteoksensa Sevillan parturin parissa viikossa. Rossini oli erittäin taitava kierrättäjä. Hän käytti oopperoissaan runsaasti aikaisempien oopperoittensa materiaalia, mitä turhaa säveltää uudelleen sitä, mikä on jo sävelletty ja toimii. Kuuluisan alkusoiton hän otti edellisvuonna säveltämästään suuren suosion saavuttaneesta oopperastaan Englannin kuningatar Elisabeth (1815). Samaa alkusoittoa Rossini käytti vielä kahdessa myöhemmässä oopperassaan.
Alkusoitosta pääsemmekin mainiosti tämän kesän Savonlinnan uutuustuotantoon. Jo alkusoitto kertoo jutun juonen. Lavalle asettuu orkesteri. Tosin toinen orkesteri, se oikea, on paikoillaan montussa. Kun alkusoitto alkaa, kuorolaisten orkesteri alkaa esittää alkusoittoa soittavaa orkesteria. Pian orkesterissa alkaa tapahtua yhtä ja toista. Kyseessä on mainio parodia orkesterista. Yleisö oivaltaa juonen, nauru maittaa.
Alkusoittoparodia ei mitenkään liity Sevillan parturiin. Se on ohjaaja Kari Heiskasen keksintö, jolla hän haluaa ohjata yleisöä: nyt on tulossa hilpeä esitys – saa nauraa!
Heiskanen ottaakin irti Sevillan parturista kaiken sen mahdollistaman hauskuuden. Tällä oopperalla ei ole tarkoitus antaa elämänohjeita eikä opettaa moraalia. Heiskanen käyttää sanaa hömppä ja tarkoittaa, että nyt ei tarvitse pelätä nolaavansa itseään nauramalla kesken kaiken ja huomata vasta hetken päästä, että nauroikin itselleen, vahingossa. Yhden piikin panin merkille. Tunnetussa juoru-aariassa, joka kertoo juorun leviämisestä ja sen kohteeksi joutuvien ihmisten tuhoutumisesta, kaikki juorun levittäjät olivat miehiä. Mitä! Eiväthän miehet juorua. Miehet vain vaihtavat tietoja keskenään!
Ei Sevillan parturi mikään hohotuskappale ole. Rossini on kuitenkin myös säveltänyt sinne paljon pilailua, joten niin musiikki kuin ohjauskin tukevat sitä, että kyse on harmittomasta hauskanpidosta, joka syntyy kommelluksista, liioittelusta, pikku trikeistä, vähän väärinymmärryksestä ja ihan suunnitelmallisesta pilailusta.
Kari Heiskanen on saanut laulajat, niin solistin kuin kuoron, koulutettua taitaviksi komedienneiksi. Se on kunnioitettavaa, sillä kyseessähän ovat amatöörinäyttelijät, ja hauskan tekeminen lavalla on vaikeaa ja kovaa näyttelijätyötä.
En tiedä, miten taiteellinen johtaja Jorma Silvasti on esitellyt asian etsiessään solisteja produktioon, sillä arvelen, että kaikkien laulajien pirtaan lavalla koheltaminen ei sovi. Ja sellaisille laulajille tämä Parturi ei ole sopiva.
Arvelen, että näiden roolien tekeminen on vaatinut laulajilta ainakin tuplamäärän työtä normaalin roolin haltuun ottamiseen nähden, sillä hauskuus näyttämöllä syntyy kurinalaisuudesta. Kaikki temput on ajoitettava sekunnilleen, jotta syntyy hauskuutta, ei sekasortoa. Se mikä näyttää kaikkein spontaaneimmalta, on kaikkein tarkimmin harjoiteltua.
On ehdottomasti makuasia, pitääkö tästä vai ei. Se on jokaisen katsojan itse päätettävä.
Se on kuitenkin selvää, että ylipäätään katsojat pitävät Sevillan parturista, sillä se keikkuu kaiken aikaa esitetyimpien oopperoiden listalla sangen korkealla. Kaudella 2018/19 se oli viidentenä maailman esitetyimpien oopperoiden listalla. Se oli suosittu myös siihen aikaan, 1800-luvun puolesta välistä 1900-luvun puoleen väliin, kun mitään muuta Rossinin oopperaa ei esitetty. Viime vuosikymmeninä Rossinia on jälleen ryhdytty esittämään laajemmin, myös hänen vakavia Opera seria -teoksiaan.
Sevillan parturi on ollut oopperatalojen ohjelmistossa se välttämätön ja tarpeellinen kevyt ooppera, jonka voivat katsoa myös ne, jotka eivät viihdy synkkien tragedioiden parissa.
Kari Heiskanen on ammentanut oopperaan suurin piirtein kaikki hilpeyttä tuovat trikit. Välillä ne ovat aivan pieniä yksityiskotia, välillä jättiläismäistä sekoilua. Tässä se muistuttaa kuuluisaa Rossinin crecendoa eli sitä, kuinka kappale alkaa kuiskaamalla, mutta kasvaa valtavaksi pauhuksi. Hilpeys syntyy juuri siitä, että tilanne riistäytyy käsistä, sananmukaisesti.
Tekijätiimi, ohjaaja-assistentti Riikka Räsänen, jonka vastuulla on ollut mm. mykkäfilmin tekeminen, lavastussuunnittelija Antti Mattila, valaistussuunnittelija William Iles, pukusuunnittelija Teemu Muurimäki ja koreografian suunnittelija Noora Nenonen ovat muodostaneet hyvän tiimin ja rakentaneet toimivan kokonaisuuden. Pieni pukusuunnitteluesimerkki on paikallaan. Poliisimestarin olkapunoksen vetäminen olalta toiselle on mainio esimerkki siitä, kuinka koketeeraaminen saadaan näyttämään naurettavalta.
Tenori Alexey Tatarintsev on venäläiseksi tenoriksi hämmästyttävän eteläeurooppalainen tyyppi, joka pistää myös koomikkona parastaan. Bassobaitoni Rafaele Raffio tekee Bartolon roolista erittäin maukkaan. Mezzo Laura Verrecchia laulaa upeasti Rosinan roolin ja suosuu kaikkeen siihen, mihin komediennen on lavalla suostuttava. Mezzo Päivi Pylväläinen Berthana on myös sisäistänyt ne karikatyyriset piirteet, joilla yleisön saa nauramaan. Basso Shavleg Armasi on juuri niin pöllö kuin Basilion pitääkin olla.
Baritoni Ville Rusanen on Figaro, koko oopperan seremoniamestari, joka paitsi hyörii ja häärii päällimmäisenä, on kaikkien tapahtumien takapiru, joka nauttii siitä, että herra ja narrit tanssivat hänen pillinsä mukaan. Rusasta ei heti miellä koomisten osien tekijäksi, mutta sellainenhan hyvä esiintyjä on, muuntautumis- ja eläytymiskykyinen, joka löytää sisältää ainekset niin itkuun kuin nauruun.
Kapellimestari Frédéric Chaslin on erittäin kokenut oopperakapellimestari, joka kykenee pitämään esityksen narut käsissään. Se on tässä oopperassa vaikeampaa kuin monessa muussa, siitä pitävät Rossinin sävellys ja Kari Heiskasen ohjaus huolen.