New Yorkin Metropolitan-oopperan kauden 2017-18 avausteos on Vincenzo Bellinin Norma, bel canto -opperan yksi rakastetuimmista ja vaativimmista teoksista.
Etenkin nimiroolia esittävälle sopraanolle kyseessä on yksi oopperakirjallisuuden vaativimmista tehtävistä, onpa joku verrannut sitä Mount Everestille kiipeämiseen – vaikka kaikki on kohdallaan, kunto ja taito hallussa, tehtävä on siitä huolimatta äärimmäisen raskas – jopa vaarallinen. Norma kuuluu niihin rooleihin, joihin laulajan on myös kypsyttävä. Vaikka äänimateriaali ja taidot riittäisivät, nuori laulaja voi tämän roolin myötä pilata äänensä.
Juuri tällaiset teokset kuuluvat Metropolitanille, jolla on mahdollisuus poimia maailman laulajien parhaimmisto omiin tuotantoihinsa. Norman roolin esittäjä Sondra Radvanovsky on bel canto -tekniikan taitaja ja kokenut Norman roolin laulaja. Saimmekin kuulla jotakin hämmentävän hienoa.
Verdi ja Wagner huuhtoivat bel canto -oopperan pois ohjelmistoista.
Bel cantohan on laulutyyli, joka oli vallalla Italiassa 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla, kunnes Verdi ja Wagner huuhtoivat sen pois oopperatalojen ohjelmistoista. Bel canto -oopperan suuria nimiä olivat Rossini, Donizetti ja Bellini. Bel canolle on ominaista valtava koristeellisuus eli laulaja joutuu lähes kaiken aikaa laulamaan lyhytkestoisista sävelistä sävellettyä kuviota, jonka pitää samaan aikaan soida legatona eli mahdollisimman tasaisesti soivana äänimattona.
Tämän laulutavan yhä ylittämätön mestari on Maria Callas, jonka suuria rooleja oli juuri Norma.
Bel canton ylittämätön mestari on Maria Callas.
Bellini halusi oopperoillaan järkyttää kuulijoitaan. Hän halusi saada ihmiset itkemään, sen vuoksi Norma toimii tai on toimimatta riippuen siitä, kuinka hyvin esiintyjät pystyvät välittämään niitä pakahduttavia tunteita, joiden valtaan Bellini on heidät ajanut.
Musiikki on äärimmäisen kaunista ja vaikuttavaa. Melodiat vievät tarinaa eteenpäin.
Norma on kolmiodaama, joka tapahtuu Rooman aikaan, siis ajanlaskumme alun aikoihin. Norma on kelttien papitar, jolle on annettu yhteisönsä johtajan tehtävä, kyky kuulla jumalien käskyt ja välittää ne kansalle. Samalla papittarille oli asetettu ankara siveyskäsky olla naimattomia.
Norma on ylipapitar, mutta hänellä on kaksi poikaa roomalaisen käskynhaltijan, prokonsuli Pollionen (Josef Calleja) kanssa. Pollione kuitenkin hylkää Norman, koska on löytänyt uuden rakkauden, myös temppelin papittaren Adalgisan (Joyce DiDonato).
Nämä kolme solistia ovat keskeisiä Normassa. Norma on miltei koko oopperan ajan näyttämöllä milloin Pollionen, milloin Adalgisan kanssa. Ooppera on täyttä sooliresitaaleja, duettoja ja kolmen laulamia trioja. Kuinka upeasti he laulavatkaan, yhdessä ja erikseen!
Heti oopperan alussa on kuuluisin aaria Casta diva, jossa Norma laulaa kuun jumalattarelle. Se on pitkä, monipolvinen, tunnelmaltaan harras laulu, jonka Sondra Radvanovsky lauloi äärimmäisen puhuttelevasti.
Näissä elokuvateatteriversioissa solistia kuvataan hyvin läheltä, joten voi nähdä, kuinka haasteellista bel canto -laulaminen on. Samaan aikaan on laulettava teknisesti äärimmäisen haastavaa partituuria, kyettävä laulamaan pitkän pitkää legatoa, välittämään tekstin tunnetila ja saatava kaikki näyttämään äärimmäisen luonnolliselta ja helpota.
Heti sen jälkeen alkaa Pollionen ensimmäinen aaria, johon Bellini on kirjoittanut korkean c-nuotin, ikään kuin alkulämmittelyksi. Hienosti Josef Calleja, hyvin kirkasääninen tenori, tuon c:n lauloi.
Norman koskettavimpia kohtauksia ovat Norman ja Adalgisan duetot niin I näytöksessä kuin etenkin toisen näytöksen alussa. Siinä Sondra Radvanovsky ja Joyce DiDonato osoittivat, kuinka kauniisti kaksi suurenmoista laulajaa voi laulaa myös yhdessä. Äänet eivät missään kohtaa resonoi rumasti keskenään vaan korkeimmissakin kohdissa ääni säilyy pyöreänä ja kuulaana. Tuntui siltä kuin Joyce DiDonato olisi hieman enemmän lukenut sitä, kuinka Sondra Radvanovsky oman laulunsa muotoilee.
Tragedia syntyy siitä, että katsoja tietää jo!
Tragediahan syntyy siitä, että katsoja jo tietää, että Pollione on iskenyt silmänsä Adalgisaan, joka tulee tunnustamaan Normalle, että on rikkonut pyhän lupauksensa ja rakastunut mieheen. Hän ei tiedä, että Normalla on kaksi poikaa Pollionen kanssa. Norma ei tiedä, että kyse on Pollionesta ja lohduttaa Adalgisaa, kunnes Pollione astuu sisään…
Epätoivoinen ja raivon vallassa oleva Norma päättää surmata pienet poikansa, jotta nämä eivät päädy Pollionen mukana Roomaan, kun hän on surmannut itsensä. Hän ei kuitenkaan pysty surmaamaan nukkuvia poikiaan (jotka ovat näyttämöllä aivan oikeasti ja saavat aikaan valtavan tunnereaktion katsojassa). Palvelija Clotilde (Michelle Bradley) ottaa veitsen. Norma pyytää Adalgisaa huolehtimaan pojista, kun he vannovat uskollista ystävyyttä toisilleen.
Norman halu pitää yllä rauhaa Rooman kanssa häviää ja hän nostaa kansan vihan ja julistaa kostoa roomalaisille. Hän kuitenkin paljastaa, että yksi papittarista on tehnyt syntiä ja rikkonut antamansa valan. Adalgisan puolesta hän päättää ilmoittaa itse olevansa tämä petturi. Pollione ymmärtää Norman suuruuden ja hänen tunteensa tätä kohtaan heräävät uudelleen. Mutta vain siksi aikaa, että he molemmat astelevat roviolle kohtaamaan kuoleman.
Tällaisella tarinalla saa aikaan melkoisen tunnemyrskyn, joka välittyy myös katsomoon. Kapellimestari Carlo Rizzi on maailman parhaita bel canto -oopperoiden asiantuntijoita, jonka varmoissa käsissä musiikki sai kaikki eri tunneskaalojen vaatima sävyt.
Norma oli allegorinen hyökkäys Habsburgien hirmuvaltaa vastaan.
Ohjaaja Sir David McVicar on toteuttanut ohjauksen alkuperäisen libreton mukaisena ja sijoittanut tapahtumat Rooman valtakunnan aikaan. Robert Jonesin lavastus herätti minussa mielleyhtymän Asterixiin, sen verran tahatonta komiikkaa lavastus sisälsi. Aika usein ohjaajat haluavat sijoittaa tapahtumat johonkin muuhun aikaan, sillä myöskään Bellinin ja libretisti Romanin ajatuksissa ei ollut Rooma ja keltit, vaan Habsburgien hirmuvalta, jota vastaan he allegorian avulla halusivat hyökätä.