Santtu-Matias Rouvali on osoittanut turhaksi sen pelon, että yleisö kaikkoaa, jos ohjelmistossa on liikaa modernia musiikkia. Esimerkiksi viime perjantaina ohjelmistossa oli Stravinskya, Coriglianoa ja Shostakovitshia – ja Tampere-talon sali oli loppuunmyyty. Yleisö osoitti suosiota seisaaltaan.
Santtu-Matias Rouvali kykenee omalla mutkattomuudellaan hiomaan pois sen mielen kynnyksen, että moderni musiikki on vaikeasti lähestyttävää, ettei siitä ymmärrä yhtään mitään ja se kuulostaakin lähinnä meteliltä.
Ei Tampere-talon 2000-paikkainen sali perjantaina täyttyisi viimeistä sijaa myöten, jos ihmiset eivät saisi kokemastaan nautintoa. Ja yllätys yllätys, nautintoa voi tuottaa myös se parjattu moderni musiikki. Mutta siinäkin pätee sama: on oltava luonteva ja konstailematon.
Koska lavalla oli tulossa olevaa John Coriglianon lyömäsoitinkonserttoa varten kuorma-autollinen erilaisia lyömäsoittimia, konsertin aloittava 15 hengen kamarikokoonpano oli sijoittunut aivan lavan vasempaan takareunaan. Tarjolla oli Igor Stravinskyn Dumbarton Oaks, joka on saanut nimensä konserton tilanneen Blissin pariskunnan Washingtonin Georgetownissa sijaitsevan kartanon mukaan. Konsertto kantaesitettiin kartanon musiikkihuoneessa toukokuussa 1938. Stravinskyhän oli paennut Euroopan poliittista tilannetta Yhdysvaltoihin.
Astuessaan lavalle, Santtu-Matias Rouvali leppoisti tunnelman huudahtamalla yleisölle: ”Tervetuloa venäläiseen salonkiin!” ja sitten alkoi hieno, pienimuotoinen teos, jossa yhdistyvät barokin sävyt, Stravinskylle ominainen rytmi-ilottelu ja hauskasi rujot soinnut.
”Tervetuloa venäläiseen salonkiin!”
Rouvali sanoi käsiohjelmassa, että koska kyse on kamariteoksesta hän ei ehkä johda sitä eikä ainakaan asetu tielle, kun soittajat käyvät keskinäistä vuoropuhelua. Johti kyllä, mutta ei varmasti asettunut tielle.
Konserttona oli yhdysvaltalaisen, musiikista elokuvaan Punainen viulu (1998) Oscar-palkitun John Coriglianon s. 1938) Lyömäsoitinkonsertto, jonka solistina oli itävaltalainen Martin Grubinger.
Teoksessa on kolme osaa: wood, metal ja skin. Ne viittaavat käytettäviin soittimiin. Ensimmäisessä osassa soivat puiset lyömäsoittimet, toisessa metalliset ja kolmannessa nahkat eli erilaiset rummut. Orkesterissa oli pelkästään jousia.
Jokainen osa alkaa kadenssilla eli solisti soittaa ilman säestystä. Orkesteri soittaa kauttaaltaan melko vaimeasti, sillä ehkä hieman yllättäen, lyömäsoittimet peittyisivät helposti orkesterin soiton alle.
Ensimmäisessä osassa puisilla lyömäsoittimilla oli hienoja juoksutuksia, kun solisti kulki ehkä neljä metriä pitkän eri soittimista muodostetun rivistön päästä päähän. Teos on soittajalle myös fyysinen haaste.
Toinen osa Metal oli hidas ja melodinen. Olin kuulevinani melodiasta tuttua sävelkulkua: pari tahtia Taneli Kuusiston Suomalaisesta rukouksesta. En usko, että kyse on lainasta, sillä tuskinpa Corigliano tuntee meille suomalaisille rakasta virttä. Mutta lämmin olo siitä sydänalaan hiipi.
Pari tahtia Suomalaisesta rukouksesta.
Kolmannessa osassa oli aika paljon vaikutteita jazzin rumpusooloista.
Yleisö oli haltioissaan kuulemastaan ja osoitti seisomaan nousten suosiotaan. Riemu palkittiin. Grubinger pyysi avuksi Santtu-Matias Rouvalin, jonka oma instrumentti lyömäsoittimet ovat. Rouvali puolestaan pyysi mukaan basistin ja rumpalin ja sitten soitettiin hilpeä ragtime 1920-luvulta. Nämä ovat juuri niitä pieniä, mutta äärimmäisen tärkeitä yksityiskohtia, jotka saavat ihmiset ihastumaan konserttikokemukseen.
Sinfoniana kuultiin Dmitri Shostakovitshin 12. sinfonia, joka kantaa lisänimeä 1917 ja kuvaa siis vallankumouksen tapahtumia. Jotenkin siitä jäi sellainen maku, että Shostakovitsh ei ole tätä sinfoniaa sydänverellä kirjoittanut. Musiikki on tyyliltään klassinen ja sangen konservatiivinen. Siinä on paljon uljautta. Se on musiikillista sosialistista realismia. Samalla kun pyritään ylevyyteen, kadotetaan herkkyys.
Tiedossa on, että Shostakovitsh säikähti oopperansa Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethin saamaa arvostelua Pravdassa, jossa musiikki leimattiin lähinnä mielipuoliseksi meluksi. Huhuttiin, että arvostelun oli kirjoittanut itse Stalin. Tämän seurauksena säveltäjä ymmärsi ryhtyä täyttämään vallanpitäjien toiveita ja sävelsi huomattavan sovinnaista musiikkia, mistä 12. sinfonia on hyvä esimerkki.
Silti aivan perusteltu valinta konserttiohjelmistoon. Käsiohjelmassa Rouvali sanoo, että yksi valintaperusteista on se, että saimme itsenäisyyden lahjana Leniniltä. Tätä ajatusta vaalittiin silloin, kun aina ja kaikkialla piti ylistää Suomen ja Neuvostoliiton lämmintä ystävyyttä. Sittemmin on kyllä osoitettu, että Suomi ihan itse itselleen itsenäisyyden ansaitsi. Se ei ollut lahja Leniniltä, vaikka hän annettuaan Suomen valtuuskunnan odottaa muutaman päivän pääsyä puheilleen tunnustikin Suomen itsenäisyyden.